perjantai 13. tammikuuta 2017

Comfort zone, mikä se on?


Kuvitellaanpa hetki, että olisin turvallisuuden ja rauhallisen elämäni sisällä, pienessä kuplassa. Sitten joku tulisi koputtelemaan oveen ja ehdottaisi jotain kovin monimutkaista. Sanoisin vaan, että kiitos ei kiitos. Jatkaisin uniani mukavaan villahuopaan kääriytyneenä, ja seinällä olisi kaunis huoneentaulu, jossa lukisi "Oma Mukavuusalue Kullan Kallis". Mutta kun ei.

En väitä, että olisin villi seikkailija tai loputon maailmanmatkaaja, mutta ulkomailla asuminen jo itsessään tekee elämästä sen verran monimutkaisempaa, että yhä kahdeksankin vuoden jälkeen kaikki tuntuu välillä liian hankalalta ja on välillä ihanaa palata lepäämään äidin ja isän luo metsän keskelle Suomeen. (KIITOS ❤) 


Mukavuusalueelle meinaa päästä ulkomaillakin, jos esimerkiksi seurustelee kolme vuotta saman miehen kanssa. Sen, jonka perässä on lähtenyt Ranskaan. Ja alkaa löytää pikkuhiljaa töitä, ystäviä ja kielikin alkaa sujua. Mutta matka kohti Mukavuusaluetta katkeaa nopeasti, jos eroaa siitä miehestä, löytää itsensä uudesta maasta "yksin", työprojektit peruuntuvat yksi toisensa jälkeen ja Suomeen paluu tuntuu kaikesta huolimatta jo liian hankalalta ajatukselta.

Sitten Mukavuusalue taas lähestyy. Töitä alkaa löytyä, rahatilanne alkaa olla ok, läheisiä ystäviä on jo muutama ja lopulta uusi mieskin löytyy. Mutta haastavien työprojektien tiivis vaihtuvuus, epävarma työtilanne ja parhaiden ystävien muutot ulkomaille pitävät yhä huolen siitä, että Mukavuusalueen portti pysyy kiinni. 

Pikkuhiljaa työkuviot tasaantuvat ja töitä on riittävästi. Työryhmissä esiintyy tietysti kaikenlaisia ongelmia ja kriisejä, mutta noin yleisesti elämä on melko mukavaa. On ihana asunto ihanan miehen kanssa, on ystäviä, on töitä, muttei liikaa. Mutta juuri, kun Mukavuusalueen portti aukeaa, niin mies rakastuu toiseen naiseen. Tulee ero.


Alkaa sopusointuinen elo Epämukavuusalueella. Todetaan, että "Tällaista mun elämä näköjään nyt sit on." Epämukavuusalue mahdollistaa, kuten aina, mutta nyt yhä selvemmin spontaanimman ja riemukkaamman elämän elämisen. Nyt epämukavuusalue alkaa tuntua kotoisammalta. Vaikka se väsyttääkin välillä.

 Työt tulevat ja menevät, miehet tulevat ja menevät, ystävät tulevat ja menevät. Osa jää, osa ei. Kukaan mies ei jää. Joko ne ajetaan pois, tai sitten ne lähtevät Kanadaan tai Etelä-Amerikkaan. Lopulta yksi mies jää. Mutta Mukavuusalue kuiskuttelee, ettei sinne ole vieläkään asiaa, ja mies alkaa kommunikoida negatiivisella ja epäkunnioittavalla tavalla. Mies ajetaan pois. Syntyy päätös siitä, ettei Mukavuusalueelle edes kannata yrittää.


Ehkä Mukavuusalue on kuitenkin onnistunut hivuttautumaan hiljaa lähemmäksi. Oma kiva asunto, ystävät, ihanat työprojektit ja onnellinen sinkkuelämä houkuttelevat luultavasti sitä taas avaamaan porttinsa. Nyt Epämukavuusalue kokee joka tapauksessa olonsa niin uhatuksi, että johdattaa paikalle miehen, joka asuu puolet vuodesta Länsi-Afrikassa. Mukavuusalue luisuu kauemmaksi ja Epämukavuusalue juo samppanjaa


Epämukavuusalue rakastaa sitä, että miehelle tulee lähtö kaukomaille vain yhden kuukauden tapailun jälkeen. Ja taas kuukauden päästä seuraa matka miestä tapaamaan sinne kauas. Mukavuusalue odottelee yhä vierailua ja piirtelee tylsistyneenä huoneentauluja, joissa lukee "Let It Be", "Let Things Come to You" ja "Don't Force It".

Mutta lentokone nousee, laskeutuu, oudon kaupungin punainen pöly tarttuu varpaisiin ja koetaan maagisia ja traagisia hetkiä. Epämukavuusalue hykertelee, kun parisuhde osoittautuu haastavanlaatuiseksi. Etäisyys ei riittänyt sille, se halusi lisää

Mies ei ole aina kovin hellä, ei kovin lempeä, ei kovin huomioonottava. Ja miesärsyttää, kun ollaan kävelyllä Afrikassa puolenpäivän aikoihin, sillä selviää, että vesi on unohtunut. Pitää kääntyä takaisin hakemaan vettä. Mies itse voisi kävellä tuntikausia juomatta vettä. Mies on seikkailija. Epämukavuusalue rakastaa tätä miestä niin paljon.

 *


Istun pienen kotoisan yksiöni sohvalla Lyonissa, viikko sitten palasin Burkina Fasosta, jonne matkustin heti Suomen joulureissun jälkeen. Olen kovassa flunssassa. Viikolopun improvisoidun musikaalin workshop jää siis väliin. Tiistaina lähden jälleen esiintymään Martiniqueen ja uusi mies tulee sinne myös, lomailemme siellä yhdessä reilut kaksi viikkoa. 

En ole ihan varma siitä, mitä mukavuusalueella edes tarkoitetaan. Onko se sellainen kupla, jossa ihminen kuvittelee, että kaikki tulee aina jatkumaan näin ja välttää kaikkia muutoksia? Voisiko siellä hengailu olla ihan jees? Joka tapauksessa, lillä vähän rauhallisempi tahti näissä muutoksissa sopisi kyllä ihan hyvin, ja jonkinlainen juurtuminen johonkin, ja jonkun kanssa

Nyt just juon vaan tässä teetä Epämukavuusalueen kanssa, tiistaina meillä alkaa yhteinen loma. 

maanantai 22. helmikuuta 2016

Elämä on - puoli vuotta elämästäni

  
Puoli vuotta takana sinkkuna. Ensimmäinen kerta noin viiteentoista vuoteen kun olen näin pitkään "yksin". Yksin, mutta niin paljon yhdessä. Yhdessä liikuttavien, ihanien, rakastavien ja tärkeiden ihmisten kanssa. Tuttujen ja tuntemattomien. 

-
 
Kokemiani koskettavia hetkiä ja kohtaamiani ihmeellisiä ihmisiä tämän puolen vuoden aikana, epäjärjestyksessä:

- Esiinnyimme Martiniquessa yhden teatteriseurueistani kanssa. Uskomaton reissu. Eräänä päivänä menin yksin karnevaalia katsomaan. Aikani katusoittajien soittoa fillisteltyäni jututin yhtä heistä ja päädyin soittamaan rumpuja heidän kanssaan samalla, kun yksi miehistä lauloi orjasta kertovaa sydäntäsärkevää laulua. Huh. Ei sanoja.


- Kävelin kotiin Lyonissa ja näin ratikkapysäkin vieressä äidin ja 2 tyttöä kävelemässä huovat syleissään. Jalkani kääntyivät ja kävelivät hedän luokseen, kysyin voinko auttaa ja nähtyäni äidin katseen ehdotin heti, että he tulisivat luokseni yöksi. Soitin taksin meille ja he nukkuivat luonani, he olivat myöhästyneet junasta ja äidillä ei ollut rahaa hotelliin. Aamulla söimme yhdessä aamupalaa, äiti opetti minut sanomaan lingalaksi "Jumala siunatkoon sinua!" ja annoin tytöille vanhoja korujani. Kun he pääsivät kotiin Macôniin niin sain puhelun. Toinen tytöistä sanoi heti aluksi: "Meillä on ikävä sinua!" Sydämeni pakahtui.

- Kuulin illalla lyonilaisesta puistosta kitaransoittoa ja menin beatboxaamaan kitaristien kanssa. Opetin heille vähän suomea ja lauloimme yhdessä improvisoitua laulua, he toistelivat suomeksi keksimääni kertosäettä: "laula mun kanssa, matkamies".

- Kutsuin ystävänpäivänä luokseni ystäviä brunssille, koska Saint Valentin/Valentine's day on hieman kurja päivä olla yksin täällä Ranskassa, sinkkuna. Paikalle tuli ihania ystäviä, joiden kanssa vietimme pitkän päivän ja illan yhdessä herkutellen ja rupatellen ja pelejä pelaten. Kaikki kiittelivät, että oli huippukiva sunnuntai.


- Sain roolin ranskalaisesta elokuvasta, jota kuvataan pian vuoristossa. Pääsen upeisiin maisemiin, joista sain esimakua, kun ohjaaja halusi tavata minut paikan päällä. Päätin jäädä hotelliin yöksi ja nauttia lumisista maisemista, jotka tekivät hyvää Suomessa varttuneelle sielulleni. Kävin kävelyllä ja kuuntelin lumen narskumista kenkieni alla. Hengitin lumen tuoksua. Tapasin englantilaisen miehen ja sydämeni käski minun sanoa hänelle: "Be the person you want to be." Mies kiitti ja sanoi, että viesti oli tärkeä hänelle. Hän on töissä englannin hallituksessa, mutta tykkää mennä veneilemään ja laulaa hylkeille, jotka tulevat usein kuuntelemaan häntä.
 

- Liftasin Suomen länsirannikolla vietettyäni viikonlopun rakkaan ystäväni ja hänen perheensä luona. Kävin Kristiinankaupungissa, Porissa ja Raumalla. Minut ottivat kyytiin muun muassa suloinen jooganopettaja, oman kuljetusfirman omistava symppis pakettiautokuski ja viisas vakuutusyhtiötyyppi, jonka kanssa juttelimme pitkän parisuhteen salaisuuksista. Kommunikaatio, sanoi hän. Reissulla uin paljon meressä, saunoin, kävin gourmet-illallisella Raumalla asuvan pariisilaisen kanssa, fiilistelin Reino Nordinin keikalla, lauloin yksin karaokessa Norah Jonesia leirintäalueen ravintolassa, erosin puhelimessa lopullisesti toisesta blondista (joka oli ilmoittanut kaksi viikkoa sitten olevansa rakastunut toiseen henkilöön ja jonka kanssa olin viettänyt 3 ja puoli vuotta - toim.huom.), hengailin leffafestareilla, itkin, nauroin, söin paljon gluteenittomia vuohenjuustohampurilaisia bataattilohkoilla ja rusketuin enemmän kuin olin koskaan ruskettunut patonkimaassa.


- Kävin Suomessa syksyllä ja talvella kaksi kertaa. Ensin tulin videoteoksen avajaisiin lokakuussa ja nautin suomalaisesta teatterista, elokuvasta, Helsingistä ja ystävien seurasta. Sitten vietin Suomi-joululoman isän ja äidin seurassa joululauluja kuunnellen, pipareita leipoen, metsässä samoillen ja leväten. (No kävin mä myös sheikkaamassa bootyä vähän Tapaninpäivän kunniaksi kavereiden klubilla...)


- Löysin itselleni ihanan yksiön Lyonin kattojen yltä. 

- Tein uuden unelmakartan ja kaksi siihen laittamaani unelmaa on jo toteutunut. Sain elokuvaroolin, ja kuulun teatteriesityksen työryhmään, jonka jäsenenä jatkaminen ei ollut ollenkaan varmaa. Toteutumista odottavat: inspiroivien (nais)taiteilijoiden kanssa tehtävät yhteiskunnalliset, kantaaottavat ja rauhaa ja universaalia rakkautta edistävät projektit, sekä matkat kauas & yksin (Kanadaan, Japaniin, jne.). Ja uuden rakkauden löytäminen, sitten kun sen aika on.

- Menin itseni kanssa naimisiin. Päätin, etten syöksy taas suhteeseen. Päätin, etten tarvitse kumppania ollakseni onnellinen. Päätin olla itseni kanssa. Päätin rakastaa itseäni myötä- ja vastoinkäymisissä ja viettää loppuelämäni kanssani. Ostin sormuksen, kihlauduin Pariisissa ja hääseremonia tapahtui Lyonissa lempinäköalapaikallani. Olemme onnellisia. Häälahjoja ja onnitteluita otetaan vastaan.



- Olin tv-sarjan koekuvauksissa, jotka menivät loistavasti. Sen jälkeen istuin bussissa ja tunnelmoin elämän ihmeellisyyttä ja tapaamiani uskomattomia ihmisiä. Yhtäkkiä halusin soittaa rakkaalle ystävälle, josta en ollut kuullut vähään aikaan. Hän kertoi, että oli saanut keskenmenon muutama päivä sitten. "En ole enää raskaana", hän totesi ja sanoin, että olen niin pahoillani, ja etten löydä sopivia sanoja lohduttamaan häntä. Puhelun jälkeen itkin ja ajattelin elämän raakuutta ja kauneutta. Myöhemmin samana päivänä soitin isälleni, joka onnitteli minua riemuissaan, kun kerroin koekuvauksistani. Soitin toiselle rakkaalle ystävälle, joka oli syömässä muffineita ja juomassa kuohuviiniä, ja jonka kanssa halusin jakaa sen, että olin menossa "treffeille".

-

Siinäpä puoli vuotta elämääni, lyhyesti. Niin ja treffeille. Juu. Tapasin uuden blondin. No, tapasin aika montakin ihmistä, miestä, eri värisillä hiuksilla, iholla, silmillä, erilaisilla tarinoilla. Mutta aina sydämeni sanoi lopulta "ei" tai "ei vielä" tai "ei missään nimessä". Ja jossain vaiheessa suustani vyöryi aina sydämeni viesti, koruttomasti, mutta rakkaudella. Ei, ei nyt, tai ei vielä, tai en voi nyt, tai en voi rakastua sinuun.

Uusi blondi on todella hieno ja kiinnostava henkilö. Mutta sydän kipuilee vielä, taas, yhtäkkiä. En ole varma, mitä se haluaa sanoa. Tarvitsenko vielä aikaa olla yksin, vai onko tässä välissämme taas jokin, joka blokkaa minut. En tiedä mistä on kyse. Olen pihalla, vaikka olen opetellut ja oppinut kuuntelemaan sydäntäni yhä paremmin. (Harjoittelu jatkuu koko elämän, luulen ma...)

 

Kysyn itseltäni, mikä uudessa blondissa kiinnostaa. Vastaan: Elämänkokemus, huumori, rauhallisuus, arvot, sosiaalisuus, spontaanius, huomaavaisuus, kieli- ja kulttuurimuurin poissaolo, luotettavuus, aitous, suuri sydän ja se, että se osasi viedä mua, kun me tanssittiin. 

Mutta. Muttamutta.

En tiedä mitä tapahtuu seuraavaksi, koska sitten kun se saapuu, on rakkaus sanatonta ja arvaamatonta, analyysejä pakenevaa. Sanoin hänelle, etten tiedä, mitä tapahtuu seuraavaksi. Hän kuunteli, kuuli, ymmärsi. Totesimme yhdessä, että se on normaalia.

Elämä on. --- C'est la vie.

sunnuntai 30. elokuuta 2015

Kolmastoista kerta toden sanoo?


Juuri ennen lomallelähtöä Suomeen elämäni meni kerralla ylösalaisin ja nyt taas sitten opettelen elämään sinkkuna, päivä kerrallaan. Toinen blondi lähti jatkamaan matkaansa omaan suuntaansa. Vaikka voisi olla "aihetta" katkeruuteen ja vihaan, olen yrittänyt valita silti rakkauden. Annan anteeksi ja jatkan matkaani minäkin. Askel kerrallaan.


Välillä olen tietenkin vihainen, raivoissani, surullinen, toivoton, masentunut, mutta välillä myös toiveikas, innostunut, luottavainen ja riehakas. Kaikki on normaalia, sanoo sydän, tämä on nyt tällaista. Ehkä siksi olenkin rauhallinen jossain syvällä sisällä silti, annan tunteiden tulla, olla, mennä. Mutta onhan tämä ollut todella rankkaa. Kuvittelin, että vanhenisimme yhdessä, menisimme ehkä naimisiin tai juhlistaisimme muuten jotenkin sitoutumistamme, että saisimme ehkä lapsen.
 
 

Yhtäkkiä kaikki on ohi. Kolme ja puoli vuotta tuntuu ikuisuudelta, ja samalla tiedostan, että se oli lyhyt aika. Jos toinen blondi jo tässä vaiheessa kadottaa halunsa "taistella" suhteen puolesta, niin ehkä näin on parempi.

Ehkä rinnalleni löytyy myöhemmin ihminen, joka haluaa olla kanssani, eikä etsi muualta uutta paloa. Ihminen, joka katsoo peiliin ensin ja kysyy itseltään, mikä on vikana, mitä hän oikeasti nyt tarvitsee. Joka puhuu minulle, jos jokin on hätänä.


Ehkä nyt voisin taas listailla asioita, jotka mielestäni ovat olennaisia parisuhteessa, ainakin minulle. Kukin tallaa tavallaan.

1. Kommunikaatio. Puhutaan, jos jokin häiritsee tai mietityttää, mutta myös, jos ihastuttaa ja on onnellinen. Ettei juteltaisi aina vaan ongelmista.

2. Itsensä tunteminen, itsensä rakastaminen, itsestään huolen pitäminen. Lentokoneessakin sanotaan, että laita happinaamari ensin itsellesi ja auta sitten muita. Vastuun ottaminen omasta onnellisuudestaan, omista tunteistaan ja valinnoistaan. Omien ongelmien työstäminen, peiliin katsominen.

3. Toisen huomioiminen, auttaminen, tsemppaaminen. Mutta myös: Saman vastaanottaminen toiselta. Se, että kumpikin voi tarvittaessa auttaa ja tukea toista, ja molemmat haluavat toisen parasta. Mutta ensin se oma happinaamari tässäkin tapauksessa. 


4. Uteliaisuus. Minä muutun, sinä muutut, meidän suhteemme muuttuu. Mitä uutta toisesta paljastuu, miten voin oppia näkemään toisen tuorein silmin, joka päivä?

5. Vetovoima, seksuaalisuus, hellyys. Tärkeä juttu, jonka kanssa pitää tehdä töitä, pitää tuli nuotiossa ja ruokkia sitä pienillä kohteliaisuuksilla, flirtillä, kosketuksilla.

6. Yhteiset projektit ja samantyyppiset toiveet siitä, millaista elämää on kiva elää ja millaisessa paikassa.


7. Huumori ja leikkimielisyys, hulluttelu ja spontaanit seikkailut yhdessä.

8. Se, että kumpikin tiedostavat, että rakkaus ja parisuhde on valinta, ja sen eteen on tehtävä töitä, mutta että ne voivat olla ihan kivoja töitä! Se, että toisen valintaan voi luottaa. (Vaikka elämä on tietysti yllätyksiä täynnä.)

9. Oman tilan ottaminen tarvittaessa. Tasapaino yhdessäolon ja yksinolon kanssa. Usein vaikeaa löytää, mutta tärkeintä olisi kai kuunnella sitä omaa oloa (taas) ensin, jottei tarvitse uhrautua tai venyä liikaa. Oman vapauden säilyttämien ja omien unelmien toteuttaminen.


Siinäpä noita. En ole mikään ekspertti, mutta tässä omat mutu-mielipiteet. Vaikeita on nämä parisuhdeasiat. Itse olen tehnyt aika isoa itsetutkiskeluprosessia, ehkä sekin aiheutti sen, että toiselle blondille tuli tarve vaihtaa maisemaa. Olen muuttunut paljon.

Seuraavaksi 32-vuotisen elämäni kolmastoista suhde olisi edessä, jos se nyt tulee kohdalle. Se on onnenlukuni, joten ehkä se tarkoittaa jotain. Ehkä minun piti nyt tulla juuri tähän. Ja jos ei, niin silti päätän niin. Jotain kaunista tapahtuu vielä minulle. 

Töihinpaluu ja uuden asunnon etsintä ja taiteilijapalkka-asioiden hoito vie nyt ajan aika hyvin, mutta ehkä kirjoittelen pian unelmakartoista. Uusi sellainen on valmisteilla juuri parhaillaan... Tietenkin.




torstai 30. heinäkuuta 2015

Festivaalinjälkeinen tyhjyys


Avignonin teatterifestarit ovat jännittävä maraton; Jaksanko, jaksavatko kolleegani, kenen kanssa tulee riitaa vai tuleeko, satutanko/hajotanko itseni jokapäiväisissä urheilusuorituksissa (lue: esityksissä ja katuesiintymisisssä, joita teemme päivittäin mainostaaksemme itseämme) ja riittääkö meille yleisöä festivaaleilla, joilla on päivittäin 1300 vaihtoehtoa? Ai niin, ja sitten se +38°C varjossa...


Kymmenen kohdan resepti siihen, ettei pää hajoa tällaisissa tilanteissa:

1. Sisusta väliaikaismajoituksesi kauniiksi, jotta tunnet olevasi kotonasi. Pidä kotisi siistinä.

2. Syö ihan järkyttävän hyvin, paljon ja terveellisesti. Eläköön luomureilunkaupansuklaa, erilaiset pähkinä- ja siementahnat, kotimainen luomujätski ja muut parhausherkut. (En laihtunut ollenkaan, jes!)


3. Tapaa ystäviä ja valita niille, kun ahdistaa.

4. Anna itsellesi lupa olla välillä se työryhmän ärsyttävä tyyppi, ja suuttua jos suututtaa.

5. Flirttaile kivojen gorilloiksi tai muiksi viidakon asukeiksi pukeituneiden miesnäyttelijöiden kanssa kadulla silloin, kun olet itse pukeutunut isonenäiseksi rap-versioksi commedia dell'arte-hahmosta, eikä kukaan tiedä, oletko mies vai nainen.

6. Pidä huolta kehostasi. Venyttele, joogaa, hiero lihaksia eteerisillä öljyillä. Käy mahdollisimman usein luksuhotellin Spa:ssa, jossa 12 euron tuntihintaan kuluu pääsy saunaan (hyvä oli!), porealtaaseen ja baarin terassin uima-altaaseen. Kyläile siellä, missä on uima-allas...


7. Mene luontoon, tai ainakin välillä istumaan kuivakalle nurmelle Rhône-joen varrelle lukemaan kivoja hippilehtiä ja herkuttemaan pähkinöillä ja kuivatuilla hedelmillä.

8. Käy katsomassa inspiroivia teatteriesityksiä ja kuuntele hyvää musiikkia. (Mulla soi Nok Nok, Huscy Rescue ja Eva & Manu, muutamia mainitakseni.)

9. Omista kokoontaitettava polkupyörä, jolla on ihanaa kiitää kaupungin läpi (tosin väkijoukkoja väistellen).

10. Lepää ja löhöile yksiössäsi ja katso suomalaisia sketsejä ja Mustan Barbaarin videoita netistä, ja jos on liian kuuma, niin kastele t-paita ja laita se päälle. (Kyllä, minulla oli monta omaa Miss Wet T-Shirt-kilpailua. Voitin aina, tietenkin, ja palkkioksi oli tietenkin suklaata ja luomukahvijätskiä.)


No, ihan hyvinhän se meni, näillä eväillä. Meillä oli 360-paikkaisessa salissamme keskimäärin parisataa ihmistä joka päivä, tosin ensi-illassa heitä oli 17 ja heinäkuun 14. päivänä (Ranskan kansallispäivä) ruhtinaalliset 317. Jaksoin, mitä nyt lihakset välillä kipuilivat ja itkukin tuli, perusranskalaisen työmoraalin omaavat kolleegat ärsyttivät (jännää, miten teatterialallakin voi olla jengiä, joilla on "mä oon vaan töissä täällä"-asenne) ja välillä oli yksinäistä, kun työryhmän seura alkoi ahdistaa, eikä muuta seuraa ollut aina tarjolla.

Yksi kolleega päästi myös höyryjä ulos viimeisenä päivänä ja syytti minua itsekkyydestä ja siitä, etten ota ryhmää huomioon. Samainen kolleega on tyyppiä "minulle sopii tämä joten teen näin". Itkin koko illan. Seuraavana päivänä juttelin teatteriseurueen johtajan kanssa, ja hän muistutti, että tämä henkilö todellakin on juuri sellainen, millaiseksi hän minua syyttää. Johtaja lähetti vielä seuraavana päivänä sähköpostin, jossa toivoi, että pysyn sellaisena kuin olen ja "ignooraan" tämän henkilön. Se teki hyvää.


Muutama päivä sohvanpohjalla rauhoittaa 26 päivää kestäneestä hulabaloosta toipumista, mutta seuranani on nyt myös tyhjyys. Kun on melkein kuukauden ajan joka päivä esiintynyt, jakanut flaijereita, hyppinyt kaduilla naamio päässä mainostamassa esitystä ja käynyt teatterissa ja viini- tai mehulasillisilla tuttujen ja puolituttujen kanssa niin on vaikeaa yhtäkkiä olla tekemättä mitään. No, vaikeaa, mutta ihanaa, kun siinä onnistuu.

 

Eilen pidimme toisen blondini kanssa "villasukkapäivän" (Carita Hellstenin lanseeraama termi päivästä, jolloin laitetaan villasukat jalkaan ja löhöilään kotona). No okei, sääolosuhteista johtuen emme laittaneet villasukkia jalkaan, mutta makoilimme sohvalla ja katsoimme dokumentteja ja isäni lähettämiä Vino-show:n jaksoja. Käänsin blondille tärkeimmät repliikit, mutta kun improvisaatiot menivät putkeen, keho kertoi kaiken. Iloitsin yksinkertaisesta konseptista, joka toimii parhaillaan kuin aikanaan Neil Hardwickin "Nyhjää tyhjästä".


Tänään menen lenkille, kyllä, nyt on pakko mennä kun se on plogissa sanottu, ja thai-hierontaan, ja sitten illalla yökuvaukset yhteen tv-sarjaan, jossa näyttelen virolaista naista. Kaikkea hyvää kaikille, ja kiitos niille upeille tyypeille, jotka järjestivät Suomessa "Meillä on unelma"-mielenosoituksen rasismia vastaan ja monikulttuurisuuden puolesta. Terveisin, mamu täältä Ranskasta.