Miltä nyt pitäisi tuntua?

Kaikenlaista. Polvi meni vähän rikki treeneissä, mutta voi jo paremmin. Kurkkukipu parantui viikon kärsimisen jälkeen homeopatian, eteeristen öljyjen, onnellisuuden, d- ja c-vitamiinin, Yogi-teen ja valkosipulin avulla.

Elämä tuntuu kauhean hyvältä. Minulla on esimerkiksi hirveästi ihania ja kiinnostavia töitä. Kaikki projektit tuntuvat lisäksi mahtuvan kalenteriini aika hyvin, mikä on loistojuttu! Kun vielä ne palkatkin alkaisivat jolkutella tiliäni kohti...

Esitän William Shakespearea (siis häntä itseään, en hänen näytelmäänsä) uuden teatteriseurueeni kanssa. Ja se ohjaaja, joka joskus muinoin muutti mieltään eikä halunnutkaan tehdä töitä kanssani, no nyt se sitten haluaa kanssa kovasti tehdä töitä kanssani. Lisäksi harjoittelen suomeksi laulavan naiskuoron kanssa unelmienitäyttymystyyppistä esitystä, jossa tanssin, laulan ja lausun tekstejä muunmuassa Kalevalasta.

Ja sitten huomenna alkaa toinen kierros koe-esiintymisistä hip hoppia, beatboxingia ja commedia dell'artea yhdistelevään esitykseen isoon Lyonilaiseen teatteriin, pääsin jo jatkoon 90:n hakijan joukosta, nyt meitä on 15 ja kuusi valitaan! Jännää!

Ja sitten vielä sekin, että olen ihan kauhean rakastunut. En ehkä ole koskaan ollut näin rakastunut, näin kokonaisvaltaisesti, kaikki vaan tuntuu natsaavan. Ajoitus, kypsyys rakastaa ja ennenkaikkea yhteensopivuus. Aivan käsittämätön yhteensopivuus.

On rento, hyvä ja helppo olla, on samantyyppiset elämänarvot ja yhteisiä mielenkiinnon kohteita. Ja lisäksi on tämä rakkaus, pikkuvarpaista aina päälakeen asti ja sormenpäihin ja niistä ulospäin virtaava rakkaus, joka vaan kasvaa koko ajan. Täyttää vaan minut ihan kokonaan.

Miltä nyt pitäisi tuntua? Aaaaaahhhhh.... En kai edes uskaltanut kuvitella villeimmissä unelmissani, että elämäni voisi olla tällaista. Tai okei, ehkä sittenkin, sillä uudet unelmakartat valmistuivat juuri ennenkuin alkoi tapahtua.

Toinen unelmakartta oli töistä, ammatillisesta kehittymisestä ja asumisesta, toinen taas parisuhteesta. Tein sen vähän väkisin ja ajattelin, että ensin olen pitkään yksin. Päätin silti, että on hyvä valmiiksi hieman muistutella itselleen, millaisessa suhteessa haluaisin olla sitten myöhemmin.

2012 on ehdottomasti menestyksen ja rakkauden vuosi. Eikun unelmiasi toteuttamaan sinäkin siellä, pieniä tai suuria!

Ai niin, ja se on sinisilmäinen blondi, joka joogaa, tanssii, hieroo kipeää polveani, tekee minulle eväät treeneihin ja hymyilee niin, että sulan. Hih.

Pekka on zen

Lähipäivinä olen ollut pienen vuoristoradan kyydissä. Sellaisen lasten version, jossa ottaa vain ihan vähän vatsanpohjasta ja tukka heiluu tuulessa. Olen juossut ympäri kämppää teinimäisiä iik-huudahteluja päästellen, olen saanut universaalilla rakkaudella kyllästettyjä maailmanparannuskohtauksia, olen ärsyyntynyt jumalattomasti, olen jännittänyt sydän tykyttäen, olen itkenyt, olen kuvitellut loistavan tulevaisuuden, olen pettynyt.

Olen jutellut itselleni ymmärtäväisesti. Olen muistutellut itselleni, että ei se mitään, vaikka ärsyttää, pelottaa, jännittää, itkettää, masentaa tai suututtaa. Eikä sekään mitään, jos välillä riehun riemusta. Kaikki tunteet ovat sallittuja.

Olen tarkkaillut itseäni ja todennut, että kappas, tällainen olo on nyt!

Ai miksi?

Koska sain pääroolin, esitän maaliskuussa kahdeksan kertaa herra William Shakespearea, häntä itseään. Yhdennäköisyys ei ole huimaava, mutta ohjaaja ilmeisesti ihastui brittiaksenttiini (osa tekstistä on englanniksi, osa ranskaksi) ja ehdotti roolia minulle.

Koska Suomi voisi tai ei voisi tai voisi tai ei voisi tai toivottavasti voisi saada kauhean hienon presidentin.

Koska ihastuin ihan kauheasti yhteen mukavaan ihmiseen, josta tulee melko varmasti joko todella hyvä ystäväni tai sitten elämänkumppanini - kaikki on plussaa!

Koska hormonit ovat osa ihmisen elämää.

Koska ranskalaiset eivät vaan osaa tehdä lettuja oikealla tekniikalla.

Oikeaoppinen lettu.

Pekka Haaviston presidentinvaalikampanja on luonut hauskan ilmaisun kannattajien keskuudessa: "Mitä Pekka tekisi?" Tajusin juuri, että siitä lähtien, kun innostuin kannattamaan Pekka Haavistoa presidentiksi, olen tehnyt yhä enemmän töitä asenteeni muokkaamiseksi. Olen yrittänyt olla positiivinen, avarakatseinen, kuunteleva ja rauhallinen. Olen yrittänyt olla enemmän zen.

Ulkomailla Suomi opittiin vuosi sitten tuntemaan perussuomalaisten menestyksen vuoksi ulkomaalaisvastaisena maana. Tämä käsitys on toki viivojen suoriksi vetelyä, eikä todennäköisesti kuvaa läheskään kaikkien perussuomalaisten ehdokkaiden tai äänestäjien näkemyksiä. Silti, otsikot täällä Ranskassakin kertoivat surullisen maan tarinan; maan, jonne ei ehkä kannata astua jalallaan, jos ei ole suomalainen.

Olen pitkästä aikaa todella ylpeä suomalaisuudestani jo sen vuoksi, että Pekka Haavisto on päässyt näin pitkälle. Haaviston valinta presidentiksi nostaisi Suomen maineen uuteen nousuun maana, joka ei pelkästään taistele ennakkoluuloja ja syrjintä vastaan, vaan jossa ojennetaan käsi kaikille. Ihan kaikille. Maana, jossa ollaan zen.

Pekka Haavistolla on taipumus rauhoittaa ihmiset ympärillään. Unohtamatta rautaista kokemusta ja terävää päätä. Jos Suomea edustaa ulkomailla tämänkaltainen henkilö, on Suomelle luvassa loistava tulevaisuus.



Ps. Pahoittelut vaalihehkutuksesta. Kun en pääse kadulla jakamaan tietoa, niin täällä sitten.

Muutama sana Pekasta ja Pekalta

En ole koskaan ollut kovin poliittinen ihminen, joskin olen aina äänestänyt. Nyt kuitenkin olen aika monen muun suomalaisen tavoin herännyt siihen, että Suomella on tilaisuus saada erittäin pätevä, sydämellinen ja viisas presidentti. Jos hyvin käy. Visualisoin koko ajan, että käy.

Muutos lähtee tästä, ihmiset aktivoituvat, on hyvien tekojen aika. Jos mietit vielä, katso seuraavat videot ja muodosta niistä omat johtopäätöksesi.

Rakkaan isoisäni nimi on Pekka. Se saattaa myös vaikuttaa päätökseeni.













Ps. Tässä facebook-päivitykseni ykköskierroksen jälkeen: "Loistavaa Suomi! Pekka "Sillanrakentaja" Haavisto voi olla kaikkien suomalaisten presidentti, hän voittaa Niinistön tuoreudellaan, sympaattisuudellaan, puoluerajat ylittävällä ymmärryksellään ja rautaisella kokemuksellaan. Ja Pekka on myös aina niin zen ja positiivisen rauhallinen!"

Elämänohjeita itselle, juuri nyt

Palasin juuri viikonloppuretkeltä Barcelonasta rakkaan ystävän luota. Lentokoneessa ohjeistin itseäni näillä ajatuksilla, saa varastaa omaan käyttöön.

1. Älä laskelmoi, vaan anna palaa, juuri niin kuin olet tehnytkin. Avaa suusi ja sydämesi rehellisesti, avoimesti ja rakkaudella. Sinulla ei ole mitään menetettävää.

2. Osta itsellesi kukkia.

3. Sano kivan kuuloisille ehdotuksille kyllä.

4. Viimeistele uudet unelmakartat (niitä on tekeillä kaksi!) ja laita ne seinälle. Kirjoita lapuille affirmaatioita ja laita nekin seinälle.

5. Järjestele kotisi kuntoon niin, että siellä on hyvä olla. Hankkiudu eroon turhista tavaroista ja järjestele paperikasat.

6. Käy ulkona uusien ja vanhojen ystävien kanssa. Mene teatteriin, elokuviin, viinilasilliselle, konsertteihin, syömään ja jazz-yökerhoon tanssimaan.

7. Lue lisää kirjoja. Ranskaksi.

8. Joogaa tai lenkkeile joka aamu. Tanssi.

9. Mene kampaajalle, hierojalle tai hammamiin (eli turkkilaiseen saunaan). Nauti.

10. Halaa ihania ihmisiä. Kerro heille, että he ovat ihania.

11. Jos kengät menevät rikki, saat ostaa uudet. Joo, ihan uudet. Menet sitten Suomessa taas kirppikselle ja UFF:iin.

12. Mene nukkumaan ennen kahtatoista. Oho, no vaikka sitten huomisillasta lähtien.

13. Hymyile. Kaikki on hyvin.

Kahdestoista kerta toden sanoo?

Olin perjantai-iltana ystävien kanssa lyonilaisessa kulttimainetta nauttivassa pienessä jazz-baarissa, jossa musiikki soi liian kovalla, ihmiset tupakoivat sisällä kiellosta huolimatta, omistaja istuu välillä pianon ääreen sooloilemaan ja kaikki tanssivat riemukkaasti tungoksessa vauhdikkaan jazzin, rokin ja muun lanteita keikuttavan musiikin tahdissa.

Illan loppumetreillä seisoin parin tytön vieressä, toinen heistä oli juuri eronnut ja sai vaivoin pidäteltyä itkunsa. Kuuntelin hetken heidän keskusteluaan ja sanoin sitten tytölle, että jos yhtään lohduttaa niin itse erosin juuri yhdennentoista kerran. Hänen kyyneleensä tyrehtyivät ja hän tuijotti minua hämmästyneenä. "Yhdennentoista kerran? Vraiment?" Nyökkäsin hymyillen. Jep, näin on näreet.

Pysähdyin tässä itsekin sitten miettimään, että takanani (no hyvä on, enemmän tai vähemmän takanani) on todella 11 parisuhdetta. Aloitin seurustelun 15-vuotiaana, ja sen jälkeen minulla on ollut muutamien kuukausien sinkkuaikoja suhteiden välissä. Muuten olen aina ollut jonkun tyttökaveri.

Ensimmäiset suhteet olivat tietysti hieman "teinimpiä", joten vakavampia ja pitkäaikaisempia suhteita on oikeastaan ollut "vain" 6. Silti, kaikki poikaystäväni ovat olleet minulle tärkeitä ja muistelen jokaista suhdetta lämmöllä, ongelmista ja kipeistä eroista huolimatta.

Olen kulkenut pitkän matkan. Muistan millainen olin esimerkiksi kymmenen vuotta sitten, miten vaikeaa kaikki parisuhteisiin liittyvä oli. Miten vaikeaa minun oli hyväksyä rakkautta, rakastaa itseäni siis. Hain huomiota joka puolelta, mutta mikään hyvä ei imeytynyt minuun. Olin pohjaton kaivo.

Pelästyin kaikkea, mikä heijasti peilikuvani silmieni eteen - siis intiimejä ja turvallisia parisuhteita. En kyennyt myöskään tarjoamaan turvaa tai läheisyyttä kenellekään. Jos aistin sen suuntaisia toiveita tai tarpeita, pakenin pää kolmantena jalkana johonkin hankalampaan suhteeseen.

Vuosien aikana olen jättänyt, tullut petetyksi, pettänyt, tullut jätetyksi, uhrautunut, manipuloinut, tullut manipuloiduksi, syyllistänyt, syyllistynyt... Olen myös rakastunut, rakastanut, tullut rakastetuksi, tukenut, saanut tukea, luottanut, ollut uskollinen, ollut turvassa, kuunnellut, tullut kuunnelluksi, oppinut, ymmärtänyt, panostanut...

Mitä olen oppinut? Huikean paljon. Kadunko jotain? En oikeastaan. Kaikilla kokemuksilla, virheillä, villeillä rakastumisilla, harha-askelilla ja rohkeilla hypyillä tuntemattomaan on ollut tarkoituksensa, tai ainakin olen niistä jälkeenpäin sellaisen löytänyt. Kipua ja sen "aiheuttamista" ei voi välttää, ja lopulta vaikeat tunteemme ja reaktiomme ovat meidän omiamme - jotain, jota kohti olemme menneet ja jota olemme tarvinneet kasvaaksemme. Kipujen ja kriisien kautta olen itse oppinut kaikkein eniten elämästä ja itsestäni.

Minun ei onneksi enää tarvitse taistella ja harhailla niin kovasti, tiedän suurinpiirtein kuka olen. Uskallan rakastaa, luottaa ja ottaa vastaan - vaikka helppoa se ei aina tietenkään ole. Osaan yhä enenevissä määrin kuunnella, sopeutua ja katsella itseäni kriittisesti peilistä. Osaan pitää paremmin puoleni ja olla tarvittaessa suora ja rehellinen, rakkaudella. Uskallan myös sitoutua.

Tiedän, että minulla on paljon annettavaa. Olen hauska, kaunis ja säteilevä, osaan tsempata ja antaa toisille hyvää energiaa, olen hyvä hieroja, toisten hyvinvointi on minulle tärkeää. Osaan antaa ja ottaa vastaan turvaa, hoivaa, hellyyttä ja rakkautta. Olen myös ruvennut entistä tarmokkaammin opettelemaan yhä parempaa ja avoimempaa kommunikaatiota ja muita parisuhdetaitoja, tietenkin rennolla otteella. Luulen siis, että kanssani suhteessa oleminen voi parhaimmillaan olla aika luksusta.

Olen tietenkin myös kontrolloiva, itsepäinen, narsistinen, masentuvainen, melodramaattinen, vuoristoratamielialainen, nirso ruokailija ja liian huomionkipeä. Tasapainon ja mielenrauhan löytäminen on työn alla. Kai se on hyväksyttävä, kukaan ei ole täydellinen. Mutta olen silti aika kiva.

Nyt olen yksin. Seuraavaksi haluan olla yhdessä jonkun kanssa, joka näkee minut sellaisena kuin olen - ihanana ja ainutlaatuisena olentona. Jonkun, joka tietää, että hän haluaa olla juuri minun kanssani ja on valmis näkemään hiukan vaivaa sen eteen.

En halua enää tehdä jättikompromisseja, kuten asumista jossain, missä en tahdo asua. Tai jättisopeutumisia, kuten alusta asti olemassaolevien isojen kommunikaatio-ongelmien sietämistä ja niiden työstämistä. Olen valmis asettumaan johonkin, missä on hyvä ja helppo olla. Ja jos näin ei ole, olen mielummin yksin. Sekin on kai terveellistä.