sunnuntai 15. marraskuuta 2009

Toisten ongelmat ei oo sun omii

Jouduin eilen vahingossa hyvää hyvyyttäni ärsyttävään välikäteen, kun kaksi tuttuani harrastivat ihmissuhdeleikkejä keskenään. Ei kyllä ole kulttuurista kiinni, että kommunikaatio ihmissuhteissa takkuilee joidenkin ihmisten kohdalla ihan käsittämättömän paljon. Ärsytti, että annoinkin toisen ihmisten ongelmien pilata oman illan aika lahjakkaasti vaikka muuten oli tosi loistava lauantai.

Treenit menivät älyttömän hyvin ja muut näyttelijät ja ohjaaja kehuivat työtäni, mistä tuli mahtava fiilis. Sisimmässäni olin yhä melko matalissa tunnelmissa, joten treenit vaativat aikamoista ekstratsemppaamista, varsinkin kun treenasimme samana päivänä kahta näytelmää, joissa molemmissa minulla on iso ja tärkeä rooli. Näyttelijyys on suurimmaksi osaksi kaikkea muuta kun itsensä esittelemistä ja toisten huomiossa paistattelua, se on tiukkaa tiimityötä, jossa vaaditaan jatkuvaa skarppaamista ja täydellistä keskittymistä. Onneksi myös juuri se sama haastavuus tekee työstä todella mielekästä ja nautinnollista, varsinkin onnistumisen hetkinä! Bonuksena minulle luo lisähaastetta tietysti vieraalla kielellä näytteleminen. Jälleen kerran viilattiin ääntämistäni ja juuri kun olin oppinut JOTENKUTEN lausumaan eri tavoin kaksi súomalaiseen korvaan ihan samalta kuulostavaa e-kirjainta, sain taas uuden haasteen o-kirjaimesta, enkä ihan vielä tajunnut, että millä tavoin lausuin sen väärin. Voi elämä. Onneksi muuten oli hyvä flow päällä ja roolihahmot heräsivät eloon rintakehässä pistävästä kestoahdistuksesta huolimatta.



Treenien jälkeen menimme paikalliseen "Strindbergiin" suomalaisystävättäreni S:n kanssa kahville ja vedimme leivosöverit. Jeah. Ja sitten päädyttiin suomalaisporukassa leffaan. Juuret kunniaan, varsinkin kun on muutettu pysyvästi ulkomaille. Tuntui ihanan kotoisalta ja rennolta puhua suomea pitkien ranskankielisten treenien jälkeen, ja tykkäsin meidän kokoonpanostamme. Leffa oli loistopätkä, nimeltänsä "Away We Go", amerikkalainen sympaattinen altrenativekomedia. Ostimme irtokarkkia ja valitsin ihan vaan kotiseutunostalgiasta lakua ja muita mustia karkkeja, vaikken olekaan salmiakin ystävä. Ei sillä, että täältä salmiakkia löytyisikään, ainakaan perusirtokarkkivalikoimista...

Illalla päädyimme bileisiin kollegan luoksen, johon törmäsin viime viikolla erään lyhytelokuvan kuvauksissa. Suomalaiskamujeni lisäksi sinne päätyivät myös alussa mainitut "leikitäänkö teini-ikäisiä"-tuttuni. Huokaus. En nyt ole ollenkaan siinä tilassa, että jaksaisin kantaa muiden ihmisten ongelmia. On vain muutama ihminen, joita jaksan tällä hetkellä tsempata: Ranskassa poikaystäväni ja suomalaiskaverini S ja K, joiden kanssa tunnen olevani tasapainossa, ja Suomessa/muissa maissa olevat lähimmät ystäväni. Nämä kaksi tuttavaani eivät ainakaan vielä kuulu lähipiiriiini, ja juuri nyt olen vastuussa ennenkaikkea vain itsestäni ja omasta onnellisuudestani. Muiden auttaminen on ok niin kauan kun se ei uuvuta omaa itseä liikaa. Muistettava: Toisten ongelmat ei oo sun omii.

2 kommenttia:

Maija kirjoitti...

Voi miten sitä helposti ottaakaan kantaakseen muiden ihmisten taakkoja. Oot niin oikeassa siinä, että pitäisi aina muistaa, että toisia ihmisiä ei saa auttaa omalla kustannuksella. Auttaminen ja asioiden jakaminen ei saa olla uuvuttavaa tai pakonomaista. Jaksamista sinne! Muutenhan lauantaipäiväsi kuuulostaa ihanalta! Oon niin ylpeä siitä, että näyttelet ranskaksi!!

Mademoiselle Fromage kirjoitti...

Ihana Maija!!! Kiitos!