keskiviikko 11. marraskuuta 2009

Uneton pikkukaupungissa

Tulin kotiin ystävien kanssa isossa kaupungissa vietetyn illan jälkeen. Alkuillasta kahvittelin uuden suomalaisen ystävättären K:n kanssa, sitten söimme hieman isommalla porukalla kiinalaisessa ravintolassa, ja lopulta päädyimme pieneen baarin/yökerhoon.

Olen ollut jo muutaman päivän ajan melko ahdistunut ja masentunut, ja teki hyvää raahata itsensä ulos näkemään ihmisiä, isompaan kaupunkiin. Olen tullut siihen tulokseen, että oloani ei ainakaan helpota se, että asun täällä pikkukaupungissa juuri niin kaukana kaikesta, että kavereiden tapaaminen vaatii aina hieman ekstraenergiaa ja suunnittelua. Spontaanit tapaamiset tyylin "nähdäänkö puolen tunnin päästä?" eivät oikein onnistu, julkisesta liikenteestä (tai sen puutteesta) jo vähän purnasinkin. Toisaalta, voisi olla huonomminkin, isoon kaupunkiin on sentään nopealla junalla vain 20 minuutin matka. Nyt kun vielä asuisin juna-aseman vieressä täällä pikkukaupungissa. Pitää vissiin ruveta liftaamaan. Tiedän jo, että kyydin saan takuuvarmasti, mutta että minne...

Kahvihetkellä K:n kanssa oivalsin, että stressaan tällä hekellä ihan kaikesta: kämpän siistinä pitämisestä, finneistä, syömisestä, pyykkien pesemisestä, hiusteni kunnosta, terveydestäni, mielenterveydestäni, kynsienleikkuusta, kynsien lakkaamisesta, tiskaamisesta, leipomisesta, rypyistä, urheilemisesta, facebookin käytöstä, repliikkien opettelusta, ranskan lausumisesta, nukkumisesta, parisuhteen laatuajasta, rahasta, duunikeikkojen löytämisestä, ja jopa ystävien näkemisestä. Järjestelin tätäkin illanviettoa hiki hatussa, sydän pamppaillen ja näppäimistö ja kännykkä sauhuten jo monta päivää, useiden tuntien ajan. Mikä kahvila, mikä ravintola, pöydät varattava, mihin kellonaikaan ollaan missäkin, onko ravintola kaukana baarista, jne. Rintakehässä on jo viikon verran tuntunut outo kipu. Miksen, oi miksen voi vaan hengitellä ja antaa asioiden tapahtua? Toisaalta, toimimalla tällä tavalla olen luonut itselleni jo melko lyhyessä ajassa itselleni sopivan kokoisen ystäväpiirin ja verkostoitunut myös oman alan ihmisten kanssa. Pitää vaan oppia yhä enemmän armollisuutta itseä kohtaan.


Ravintolassa oli kivaa ja ruoka oli hyvää. Täällä ruoka on harvoin pahaa, jos valitsee vähänkin hyvämaineisen ravintolan. Kerrankin ympärillä oli kielitaitoisia ihmisiä, ja keskustelu käytiin lähinnä englanniksi. Vaikka ranska jo sujuukin minulta melko hyvin, isommassa porukassa sitä tuppaa usein päätymään tuppisuuksi. Nopeatahtisen sanailun ja vitsien ymmärtäminen meluisassa ympäristössä vaatii aikamoista kielitaitoa ja tarkkaavaisuutta. Väsähdän vieläkin välillä ja alistun minulle vieraaseen ja outoon hiljaisen ulkomaalaisen rooliin.

Pienessä baari-yökerhossa soi kova musiikki ja meneillään oli jonkinlainen skandinaavi-ilta. Kuulin ovensuussa ohimennen ruotsinkielisen seurueen keskustelevan jatkopaikasta ja sisälle sullouduttuamme tapasin suomalaisen ystäväni S:n, jonka hersyvä nauru sai rinnassani tuntuneen kivun hellittämään hetkeksi. Ympärillä vilisi suomalaisia opiskelijanuoria, jotka olivat tulleet oppimaan ranskaa ja viettämään jännittävää ja punaviinintuoksuista välivuotta. Yhtäkkiä tunsin itseni vanhaksi, mutta samalla hassulla tavalla cooliksi. Ajattelin, että minulle muutto Ranskaan merkitsi kaikkea muuta kuin hauskanpitoa, huolettomuutta ja uusia ihania elämyksiä. Minulle se oli VAKAVA asia. Voi kamala, milloin minusta tuli vakava?

Ensimmäistä kertaa sain vastata kysymykseen "Mitä sä teet täällä?" muutakin kuin että yritän etsiä töitä ja opiskelen ranskaa. "Mä olen näyttelijänä pienessä teatteriseurueessa ja opetan siinä sivussa vähän tanssia." Ah, kuulostipa se hyvältä! Olen jotain! Miksi sitä aina määrittelee itsensä sen kautta mitä tekee? Toisaalta, kyllähän minulla onkin oikeus tuntea ylpeyttä siitä, mitä olen jo tässä maassa saavuttanut! Itsensä vähättelyllä ei pääse minnekään muualle kuin alaspäin!

Illan päätteeksi riitelimme hetken siitä, miten pyykit pitää ripustaa kuivumaan.

2 kommenttia:

Maija kirjoitti...

Blogisi on jo nyt ehdoton suosikkini! Miten taas kerran pohdit niin paljon samanlaisia asioita kuin minäkin. Olin taas jo jotenkin unohtanut sen, että olet niin ihana ja että meillä on outo yhteys. Muista, että ikinä ei ole huono asia olla vakavissaan, on huono asia olla tosikko!!

Mademoiselle Fromage kirjoitti...

Kiitos, ihana kommentti, säkin olet tosi ihana! Yritetän ehtiä nähdä kun tulen Suomeen joulun tienoilla! Halaus!