torstai 3. joulukuuta 2009

"Mihin ikinä meen..."

Lähiaikoina kadulla kävellessäni minut on toisinaan yllättänyt todella voimakas ikäväntunne. Olen yleensä ikävöinyt ihme kyllä poikaystävääni (joka todella on siis ihan samassa maassa kanssani), mutta hetkittäin myös perhettäni ja ystäviäni täällä Ranskassa tai Suomessa. Ikävä on tuntunut todella fyysisenä ja välillä lamaannuttavana. Mukavat illanvietot (esim. eilen ihanan suomalaisnaisporukan kanssa ja tänään S:n, K:n ja parin muun ystävän kanssa), skypetreffit ja kotona saadut halaukset ja huomionosoitukset tosin helpottavat tätä oloa, mutta kyse on ihan varmasti jostain syvästä tunteesta, joka kumpuaa muutosta ulkomaille, ja muutenkin hetkittäisestä hauraasta olostani.

Ikävä kohtuullisen lähellä sijaitsevaa poikaystävääni kohtaan johtuu varmaan yhteisen ajan puutteesta. Aikataulut eivät mene yksiin, päivärytmit ovat erilaiset ja miesparka on nyt muutenkin aika työllistetty ennen joulua. Yhdessä asuminen ei todellakaan tarkoita sitä, että parisuhde pysyy automaattisesti läheisenä. Jos alkaa tuntua siltä, että asuu kämppäkaverin kanssa, voisi ehkä olla oikea hetki järjestää yhteinen päivä jotain kivaa puuhaillen?

Huomaan myös, että tarvitsen (itsediagnosoidun) masennukseni "toipilasvaiheessa" paljon läheisyyttä, hellyyttä, mutkattomuutta ja asioiden ääneen sanomista. Myös ystävyyssuhteiden kanssa olen herkillä, ja huomasin tänään pelkääväni välillä menettäväni ystäväni, jos joku vaikkapa reagoi negatiivisesti johonkin mitä sanon tai teen. Tämä voi tosin myös juontaa juurensa jo jonkin aikaa ennen Ranskaan muuttoa läpikäymääni vaiheeseen, jossa tunsin menettäväni monet tärkeät asiat ja ihmiset elämästäni lyhyen ajan sisällä. Nyt tuntuu joka tapauksessa siltä, että minulla on todella poikkeuksellisen vahva tarve kertoa ympärilläni oleville (uusille) ihmisille, miten tärkeitä ja rakkaita he (jo) minulle ovat.


Yksi viisas ystäväni totesi kerran, että ihmisellä voi olla monta kotia. Koti-ikävä ei ole aiemmin kuulunut sanavarastooni, koska olen ollut tietysti ah-niin-vapaa ja itsenäinen nuori nainen, mutta nyt alan ymmärtää mistä on kyse. Ikävöin omaa kotiani Helsingissä, sitä jossa ehdin asua 4 vuotta ja luoda siitä oman pesän ja turvapaikan, josta pääsin helposti ystäviä tapaamaan ja jossa kaikki (tapettien pikkuisia repeämiä ja värjäytymiä myöten) oli niin tuttua ja turvallista. No, missä kaikkialla kotini on nyt? Hetkittäin se on täällä, kirjaimellisessa kodissani - makuuhuoneessa tiikerini vieressä, sohvalla valkoisen villaviltin sisällä, ruokapöydässä, kun syömme ja juttelemme elämästä - välillä (kuten nyt) internetin bittiavaruudessa, osittain Suomessa lapsuudenkodissani, joskus yksinkertaisesti kotoisassa seurassa ollessani, ja sitten myös toisinaan ihan missä vaan, kun siltä tuntuu - sen tuntee sydämessä, rintakehässä, vatsanpohjassa.

En kuitenkaan kärsi kroonisesta "katkeruusikävästä", joka aiheuttaa jatkuvaa valittamista, pessimismiä ja epäkiitollisuutta. Tätä ei pidä sekoittaa masennukseen tai ulkomaillemuuton kriisivaiheeseen, vaan kyse on siis elämän myrkyttämisestä negatiivisuudella; keskitymällä menneeseen/menetettyyn sen sijaan, että näkisi sen, mitä kaunista ja hyvää nykyhetkestä ja ympärillä olevista uusista asioista voi ammentaa. Luin muutamia tämäntyyppisiä kirjoituksia ulkomaille muuttaneiden suomalaisten foorumeista, enkä onneksi koe sielunsisaruutta heidän kanssaan. Kaunein sieltä löytynyt ajatus oli onneksi viisaan ystäväni ajatusmallin kaltainen: meillä ulkomaille muuttaneilla on vaan monta kotia, monta kotimaata. Ja tämä viisas ystävänikin omaa näin ajatellen ainakin neljä hyvin erilaista, ihanaa ja jännittävää kotimaata.

Lopulta melkein missä vaan voi olla kotonaan, kun vaan päättää niin. Asenne ratkaisee!

1 kommentti:

Mademoiselle Fromage kirjoitti...

Niin ja tuo tekstin otsikko viittaa Aki Sirkesalon soljuvan tunnelmalliseen kappaleeseen "Koti-ikävä". Suosittelen lämpimästi!