keskiviikko 21. huhtikuuta 2010

Rohkeus, mukavuusalue ja passiivisuustila

Voi teita. Joudutte arvaamaan nyt ä-kirjaimet, koska en jaksa joka kerta tehda tuota ¨-merkkiä (no nyt jaksoin, jee) a-kirjaimen paalle. Kannettava tietokoneeni meni rikki ja kaytossa on siis poikaystavan ranskalainen nappaimisto.

Ranskalainen nayttelijakaverini lahetti asken minulle sahkopostiin tyopaikkailmoituksen, jossa haetaan nayttelijoita tanne pikkukaupunkiin eraaseen teatteriseurueeseen. Elamme jannittavia aikoja. Ikavaa, etten jaksa enaa innostua mistaan. Ajattelen vaan, etta noniin, taas uusi tilaisuus pettya. Asken eras rakas ystavani kuvaili minua skypessa jutellessamme rohkeaksi. Koska luen juuri Anthony De Mellon Havahtumista, totesin, etten ole sen rohkeampi kuin kukaan muukaan. Olen niin rohkea, kuin uskallan olla, kuten kaikki muutkin.


Olen pohtinut, olenko sittenkaan uskaltanut poistua mukavuusalueeltani, rikkoa rajojani ja hyppia uusiin ulottuvuuksiin. Vaitan, etta muutto Ranskaan ei ollut rohkeutta, se oli vaan seuraava sopivan kiinnostavalta tuntuva askel tiellani. Leikittelin tanaan ajatuksella siita, etta menisin tyomaalle toihin. Lapioimaan, kantamaan tavaroita, sinne aijien sekaan. Jotain uutta, jotain haastavaa, jotain fyysista. Todennakoisesti paadyn kuitenkin vahan pienempien haasteiden eteen, vaikkapa taman kesan teatteri- ja musiikkifestivaaleille assisteeraamaan, kuten toinen ihana ystava minulle on ehdottanut.

Harvoin olen tuntenut nain suurta vastenmielisyytta minkaan tekemiseen. Ei vaan huvita enaa yrittaa. Aika yllattavaa tekstia neiti Juustolta. Olen asettunut - muka olosuhteiden pakosta - johonkin passiivisuustilaan, jossa nyt marehdin. Marehtiminen on juuri oikea sana, koska De Mellokin muistuttaa, ettemme halua tulla onnellisiksi, parantua tai herata. Haluamme vaan kivunlievitysta.

Ehka olenkin pelkuri. Ehka muutto Ranskaan olikin pakenemista tai ripustautumista kuvitelmiin, jotka olin kehitellyt omassa pikku paassani. Ehka haluan vaan epaonnistua, koska onnistuminen olisi liian pelottavaa. Ja oikeastaan minun ei edes pitaisi haluta onnistua tai menestya, silla minun pitaisi vaan olla onnellinen onnellisuuden vuoksi ja elaa tassa hetkessa. Viis tyopaikasta ja rahasta.

Soitanpa heti siita tyopaikkailmoituksesta. Kiitos, Anthony De Mello!

2 kommenttia:

Uhma kirjoitti...

EIEIEIEIEIEIEIEIEIEI. Tarpeeksi yrittäminen ei tarkoita sitä että laittaa itsensä vielä mahdottomampaan tilanteeseen kuin nyt. Kärsimyksen määrä ei korreloi sitä, kuinka paljon yrittää. Et myöskään voi aliarvioida sitä uskalluksen määrää, jonka vaatii tuntemattomaan maahan muuttaminen koska se vaatii aivan V*****I uskallusta ja rohkeutta. Oot ottanut sen riskin, että kaikki ei täällä menee ihan niin sujuvasti kuin kotomaassa ja lähtenyt silti. Musta tää mitä me ollaan täällä käyty läpi on aika kaukana mukavasta. Toki jos haluaa pyhimykseksi niin voi lähteä vaikka Afrikkaan ja katsoa pärjääkö ja jalostua kärsimyksestä vielä lisää :P
Toivottavasti pääset irti siitä vaarallisesta passiivisuudesta, kyllä mä tiedän että sä kykenet siihen :) Kuka muhun sitten täällä luo uskoa jos et sinä?
Nojoo, tällasta ajatusvirtaa tällä kertaa...
IIIIIISO tsemppirutistus <3

Mademoiselle Fromage kirjoitti...

Kiitos tsempistä, elämme jännittäviä aikoja. Eiköhän elämä pian yllätä mukapassiivisen blondin. :)