torstai 8. heinäkuuta 2010

Sitä saa mitä tilaa


Parisuhteet tuntuvat välillä olevan aika hankala juttu. Ja varsinkin silloin, kun on valinnut riesakseen hieman työläämmän parisuhteen, jossa kaksi osapuolta asuu alkutilanteessa kahdessa eri maassa. Sitten pitää tehdä niitä surullisenkuuluisia kompromisseja. Kauniisti sanottuna kyse valinnoista, parisuhteeseen panostamisesta ja prioriteeteistä - joskus jopa siitä niin sanotusta rakkaudestakin... Joka tapauksessa, yhteisen elämän aloittaminen vaatii tällaisessa tapauksessa asumistilanteen muokkaamista niin, ettei ilmakehää ja kukkaroa tarvitse rasittaa loputtomilla lentomatkoilla.

Olin suunnitellut ulkomaille muuttoa mielessäni puolileikkisästi jo ennen kun tapasin poikaystäväni Suomessa, mutta minulle ei olisi tullut mieleenkään muutta Ranskaan. Omissa vaihtoehdoissani olisivat ehkä olleet Ruotsi ja Englanti - vähän tylsästi, mutta turvallisesti. En kaivannut valtavia kielellisiä haasteita, eikä minulla ollut ranskaan juuri mitään henkilökohtaista suhdetta - paitsi jonkinasteinen teini-iän vastustukseni ranskan kielen opiskelua kohtaan. Mummini on ranskanopettaja, ja koko muu perheeni on opiskellut enemmän tai vähemmän innoissaan tätä kaunista kieltä. Itse innostuin lukiossa enemmän espanjantunneista, enkä koskaan oikein ymmärtänyt patonkimaan kieltä ylistäviä kanssakansalaisiani.

Ehkä kielistä innostumiseen tarvitaan minulle aina jokin selkeä kimmoke. Puhuin ruotsia lapsena päivähoitopaikassani ja siksi sen puhuminen herättää minussa vieläkin ihanan nostalgisen tunteen. Saksasta taas innostuin, kun matkustin Berliiniin 18-vuotiaana ja yritin kommunikoida paikallisten kanssa. Valitsin uuden kotimaani siis ainoastaan voidakseni asua poikaystäväni kanssa. Vasta nyt - reilun vuoden Ranskassa oltuani - alan todella pitää tätä kieltä kauniina.


Alan löytää paikkaani tässä yhteiskunnassa, kielitaito paranee ja ystäväpiiri laajenee. Taloudellinen tilanteeni näyttää hieman valoisammalta, viime kuukauden eri prokkiksista saamani palkat ovat laskelmieni mukaan yhteensä nelisensataa euroa. (Summa voi vaikuttaa pieneltä, mutta on nollaan verrattuna ihan kiva rahamäärä, ja vieläpä oman alan duuneista kerätty sellainen!)

Parisuhteessa asiat eivät etene yhtä selkeästi ja nousujohteisesti. Pettymyksen jälkeen joudun kai hyväksymään, että meillä on tällä hetkellä hyvin erilaiset asumistarpeet ja prioriteetit. Kahdessa kodissa asuminen ei vieläkään tunnu kovin mukavalta, vaan olen oikeastaan jo nyt aika väsynyt tilanteeseen. Epävarmuus tuntuu inhottavalta, näköjään minussakin asuu pieni sitoutuja ja kaipaan luottamusta siihen, että tulevaisuudessa voimme asua saman katon alla. Nyt se näyttää hyvin epätodennäköiseltä.


Tuntuu epäreilulta käyttää Ranskaan muuttoa syyllistämiskorttina, mutta silti surettaa, ettei poikaystäväni vuorostaan taistele sen eteen, että voisimme asua yhdessä. Olemme niin erilaisilla aloilla töissä, että voin jo kuvitella, miten harvoin ehdimme nähdä toisiamme sitten, kun minulla alkaa olemaan kunnolla töitä. Olen tietysti itse yhtälailla syyllinen tilanteeseen, kun en halua hankkia ajokorttia ja autoa ja asua pikkukaupungissa.

Ei kai tässä hirveästi eroa ole sellaiseenkaan pariskuntaan, joista toinen asuu ja käy töissä pääkaupungin ulkopuolella ja toinen taas löytää paremmin töitä ja viihtyy mielummin Helsingin keskustassa. Paitsi, että se Helsingissä asuva on leikisti muuttanut vaikka Zürichistä sinne Espoon keskukseen, ja yrittänyt sopeutua espoolaiseen elämänmenoon, (ja leikisti siellä ei vaikka olisi edes toimivaa julkista liikennettä) mutta huomannut, että on Helsingissä onnellisempi, löytää sieltä ystäviä (myös saksankielisiä) ja viihtyy muutenkin paremmin isommassa kaupungissa. Harmi vaan, että tämä espoolainen tyyppi on juuri remontoinut upean asunnon itselleen Espoolaiselle kerrostaloalueelle, ja töihinkin hänellä on vaan vartin ajomatka.

No, turhaan tässä valitan, tiesin mihin olin tulossa, enkä tehnyt kaikkein helpointa valintaa. Sitä saa mitä tilaa. Ja vielä loppuun sama vanha kulunut virsi: Kyllä kaikki vielä järjestyy, jotenkin.

5 kommenttia:

Daniela kirjoitti...

Jos elämä potkii, potki takaisin! <- mottoni viime syksyltä, kun välillä oli enemmänkin kuin hankalaa.

Tsemppiä kaikkiin haasteisiin, kaikki tosiaan järjestyy kun jaksaa uskoa ja toivoa.

Toivottavasti nähdään pian! :)

Mademoiselle Fromage kirjoitti...

Kiitos Daniela, kyllä tää tästä, siis joo optimismia aina vaan peliin - vaikka hampaat irvessä välillä! ;) Juu elokuun lopulla ois suuntana Helsinki, yritetään sitten nähdä! :)

Anu Pauliina kirjoitti...

Minäkin laitan oman mottoni; jos elämä ei hymyile, kutita sitä!
Jotain on aina tehtävissä, ja jos ei olekaan, niin siitä on kuitenkin aina jotain hyötyä. Ehkä tämä aika näyttää esim. kuulutteko toisillenne. ;)

En tiedä oletko lukenut Paulo Coelhon yksitoista minuuttia, mutta siihen on laitettu mun mielestä täydellisesti parisuhteen perusajatus - Jos luulee omistavansa toisen, pettää itseään. Yhdessäolossa parasta on se, että voi antaa itsestään kaiken ja olla toisen seurassa tuntien silti itsensä vapaaksi. Jos jompi kumpi tuntee luopuvansa jostain tärkeästä "pakosti", sitten ei ole enää asiat kohdillaan. Kaiken pitää tapahtua vapaasta tahdosta eikä suinkaan toisen pyynnöstä tai tahdosta. :) Ehkä aika näyttää poikaystävälle että itse remontoitu asunto ei ole yhtä tärkeä kuin oma rakas jonka luota voi löytää myös kodin. Ja jos ei, niin älä turhia murehdi! :) :)
hauskaa kesänjatkoa ja tulevaa suomenmatkaa!

Airelle kirjoitti...

heippa, mielenkiintoinen tuo edellinen kpmmentti, koska juuri luen tuota kirjaa. ja olen samaa mieltä. joskus olen lukenut hyvän parisuhteen määritelmän, huono käännös menee jotenkin niin, ettei rakkautta ole se, että katsotaan toisia silmiin, vaan se, että katsotaan samaan suuntaan. eli onko samat päämäärät ja elämäntavat. tai jotain sinne päin.
ehkä asiat selkenee omalla painollaan jos jaksat odottaa. tai sitten ei ja olet kokemusta rikkaampi. joka tapauksessa olet kokemuksia rikkaampi. eikä mikään, sekään mikä tänâän tuntuu tappiolta, ole oikeasti sitä, vaan rikastuttavia kokemuksia, jotka jossain vaiheessa auttavat sinua eteenpäin.
nauti elämästäsi joka sinulla nyt on äläkä huoli siitä mitä huominen tuo tullessaan. huominen tulee odottamattakin ja joku päivä voit ajatella nostalgisesti aikoja joita et tänään osaa yhtâän arvostaa. hyvää kesänjatkoa ja tsemppiä!

Mademoiselle Fromage kirjoitti...

Vau miten hienoja ja viisaita kommentteja!! Joo, olen samaa mieltä! Anu Pauliina, sanoit hyvin ettei toista voi omistaa, ja tosiaan kaiken pitää tapahtua omasta vapaasta tahdosta, ja omien tarpeiden mukaan.

Ja Airelle, tuo on niin totta, että kaikesta kasvamme, ja vielä parempaa on jos annamme todella kasvulle tilaisuuden emmekä katkeroidu ajattelemaan, että "mulle aina käy näin".... Elämä antaa jatkuvasti tilaisuuksia oppia ja mennä eteenpäin!

Siteerasin muuten joskus aiemmin Anthony de Melloa, joka kiteytti mun mielestä hyvin sen, että jokaisen kuuluu ennen kaikkea toimia itseään varten omassa elämässään:

"Minä elän omaa elämääni. Kuljen omia teitäni. Otan itselleni vapauden ajatella omia ajatuksiani, seurata omia taipumuksiani ja mieltymyksiäni. (...) Herääminen on osaksi sitä, että elätte elämäänne niin kuin se on teistä itsestänne sopivaa. Ja ymmärtäkää tämä: se ei ole itsekkyyttä. Itsekkyyttä on se, että vaatii jotakuta toista elämään niin kuin TEISTÄ on sopivaa."

Mutta kuten Anu Pauliina sanoi, tietysti joskus hyvänlaiseen itsekkyyteen voi kuulua myös se, että haluaakin tehdä kompromisseja parisuhteen eteen, koska huomaa sen olevan itselleen niin tärkeä. Mutta katsellaan mihin elämä vie meidät. :)