torstai 3. maaliskuuta 2011

Suullinen sopimus


Olin toissapäivänä tapaamassa ystävääni pikkukaupungissa. Hän muistutti minua siitä, että minulla on oikeus elää elämääni siten, että se tuottaa minulle iloa ja nautintoa. Minulla on oikeus omiin toiveisiini ja mieleisiini valintoihin. Olin samana päivänä ollut Ranskassa tasan kaksi vuotta ja kun kuuntelin kahvilassa ystävääni, ymmärsin yhtäkkiä, että masennukseni johtui paljolti parisuhteemme sekavasta ja epäselvästä tilasta. Tajusin, että minulla on oikeus tietää, haluaako poikaystäväni koskaan muuttaa pois asunnostaan asuakseen kanssani jossain, missä me molemmat tykkäämme asua.


Kysymys kuuluu, miksi en sitten vain muuta takaisin poikaystäväni omistusasuntoon?

Koska se on meluisan ja liikennöidyn tien kyljessä. Koska se on 20 minuutin kävelymatkan päässä pikkukaupungin keskustasta. Koska sinne on erittäin huonot liikenneyhteydet. Koska siellä minulla on vain yksi ystävä, joka luonnollisesti asuu pikkukaupungin keskustassa.

Koska olen kadun ainoa blondi ja yksi harvoista huivittomista naisista. Koska minua sen vuoksi tuijotetaan ja perääni huudellaan kaikenlaista. Koska tunnen siellä itseni eristetyksi. Koska siellä asuminen oli masentavaa. Koska haluan asua ympäristössä, jossa minulla on hyvä olla.


Aloin olla yhä varmempi siitä, ettei poikaystäväni haluaisi ikinä luopua asunnostaan. Tai muuttaa pois työpaikkansa läheltä, sillä matkaa Lyoniin on 30 kilometriä. Hänen olisi kertakaikkiaan mahdotonta luopua vuosien remontoimisen tuloksesta, hyväksyä kodikseen hieman pienempi ja vaatimattomampi asunto, etsiskellä joka päivä autolle parkkipaikkaa tai hankkia autotalli Lyonista, ajaa joka päivä kymmenen kertaa pidempi työmatka, tai herätä kohtuuttoman aikaisin matkustaakseen matkan junallla - eikä minulla ollut oikeutta vaatia häneltä tätä kaikkea.

Toisaalta, ei hänelläkään ollut oikeutta vaatia minua muuttamaan pikkukaupunkiin. Ei pidä unohtaa, että vaihdoin jo maata. Koin oikeudekseni asua uudessa kotimaassani minulle mieleisessä paikassa.


Ehdotin, että ehkä on parempi, että jatkamme elämää kukin omilla tahoillamme. Myönsin, että kolmen vuoden yhdessäolon ja hänen perässään Ranskaan muuton jälkeen minulle on todella tärkeää tietää, että asumme lähitulevaisuudessa yhdessä. Ja jos yhdessäasuminen ei ole mahdollista, olisi ehkä parempi luovuttaa. Olin odottanut kaksi vuotta tilanteen selkeytymistä ja minua väsytti.

Keräsin tavaroitani kasaan, itkin. Puhuimme. Puhuimme lisää. Yhtäkkiä poikaystäväni ilmoitti, ettei hän halua asua hienossa asunnossaan ilman minua. "Ehkä me voisimme syksyllä muuttaa Lyoniin, jos sinun rahatilanteesi on silloin vakaampi." Ajattelin rahatilanteeni tähänastista kehitystä ja tässä kuussa tililleni vuokran maksamisen jälkeen jäänyttä 1750 euroa. "Okei, sovitaan näin."


Halasimme. Hymyilin kyynelten läpi epätodellisen onnellisena, mutta samalla ärsytti pirusti. Ihan liian tyypillinen draama, jossa nainen uhkaa jättää miehen, kun tämä ei uskalla ottaa askelta eteenpäin tai edes johonkin suuntaan.

Erona tyyppilliseen draamaan oli ehkä se, että lakkasin vaatimasta ja luovutin, ihan oikeasti. Sanoin itselleni, että saan lähteä, jos tilanne näytää mahdottomalta. Sanoin ääneen, että saamme olla sellaisia kuin olemme ja elää elämiämme haluamillamme tavoilla. En uskonut, että poikaystäväni uskaltautuisi muuttamaan, mutta olin väärässä. Onneksi.

Totesimme lopuksi toisillemme, että haluamme jakaa elämän yhdessä toistemme kanssa, kuolemaan saakka. Eikä siihen tällä kertaa tarvittu sormuksia. Suullinen sopimus riitti.

8 kommenttia:

Uhma kirjoitti...

No nyt tuli kyllä tippa linssiin. Ihanaa että asia purkautui, vaikkakin ankeimman kautta. Paljon haleja toiveikasta syksyn odotusta ;)

Airelle kirjoitti...

mitähän tähän osaisi sanoa? lykkyä tykö!

Mademoiselle Fromage kirjoitti...

Kiitos Uhmasein, onhan tässä toki vielä urakkaa edessä, mutta ainakin yksi iso askel on nyt otettu. Ja A jo tsekkailee asuntoja netistä ja kävi tänään kiinteistövälitysfirmoissa, joten eiköhän se selviä tästä menetyksestä ihan kohtuullisen hyvin. Ainakin on aikaa valmistautua ja kriiseillä ennen kun ruvetaan muuttopuuhiin. Onneksi toi on niin asuntokauppafriikki, huomaan että se lohduttaa sitä hiukan jo valmiiksi, että saa uuden kivan projektin! :) Ja ollaan onnellisia, että vihdoin voidaan asua yhdessä ja tehdä yhteinen koti! :) Haleja!!!

Kiitos Airelle! :)

huopis kirjoitti...

Tippa tuli linssiin täälläkin. Hienoa, että mies(kin) heräsi tajuamaan, mitä oikeasti haluaa ja mikä on tärkeysjärjestys. :) Joskus se tuntuu vaativan vähän rankempia otteita, että totuus valkenee.

Itsellä on tällä hetkellä päällä just tollanen tila, että pitää hyväksyä se, ettei suhteeseen voi jäädä, jos tilanne on mahdoton. Pitäis antaa itselle oikeus siihen. Ei oo mikään pakko _yrittää_ kun se on niin raskasta.

Pahus, ku en ite viiti kirjottaa parisuhdeasioita kauheesti blogissa, kun se toinen osapuoli lukee mun blogia kanssa. x)

Mademoiselle Fromage kirjoitti...

Kiitos kommentista Huopis! Ja joo, totta puhut, ei ole todellakaan mikään pakko yrittää jos voimat ovat lopussa. Pieni hengähdys- ja miettimistauko voi silloin tehdä hyvää, on kuunneltava rauhassa omia toiveitaan ja tarpeitaan! Olemme itse vastuussa omasta elämästämme ja onnellisuudestamme!

Itse käännän muuten suullisesti kaikki poikaystävääni koskevat blogitekstit hänelle ranskaksi, enkä koskaan kirjoita asioita, jotka eivät ole jo poikaystäväni tiedossa. Musta tuntuu, että olisi surullista ja loukkaavaa kirjoittaa tänne jostain, mitä en uskalla sanoa hänelle päin naamaa ja lisäksi myös tyhmää kirjoittaa internettiin jotain, mitä en halua hänen tietävän.

Mutta tämä on tietysti vaan mun tapani toimia. Nimettömät ja sensuroimattomat tekstit voivat varmasti auttaa höyryjen ulos päästämisessä ja vaikuttaa voimauttavasti kohtalotovereihin.

Kaunista ja valoisaa kevättalvea! :)

huopis kirjoitti...

Hei toi on kyllä jaloa, että kerrot mitä oot kirjottanu. :) Mä olen sen verran puhumis-challenged ;) että ajatukset on helpompi ilmaista kirjottamalla (ja monesti tulen vasta ajatelleeksi jotain tai koen ahaa-elämyksiä kun kirjoitan siitä). Ja onhan mun blogi nyt aikamoista avautumista muutenkin, ni sikäli tuokaan ei ole ihan kauheen kaukaa haettua, että anonyymina kirjottelu auttaa höyryjen päästelyssä. Tosin, ehkä semmoset vois(in) sitten toisaalta kirjottaa yksityiseen päiväkirjaankin, eikä julkisesti blogiin.. O.o

No mutta, en mä avautumista ja angstaamista aio (lue: pysty) lopettaa blogissakaan. :D Thih.

Kauniita kevätpäivä sinnekin Ranskaan! ^^

Mademoiselle Fromage kirjoitti...

Kiitos! Ja jatka vaan samaan malliin, kohtalotoverit kiittävät ja höyryt pääsevät tehokkaasti ulos! ;)

Pupuce kirjoitti...

Oih, ihanaa! Parfois la vie peut être un film. :)