perjantai 1. huhtikuuta 2011

Une(lma)ton Pariisissa


Unelmakartan teko ja postauksen toinen osa saa vielä odottaa hieman, sillä en kertakaikkiaan saa sitä tehtyä tällä hetkellä. Aika ei tunnu riittävän, ja kun aikaa on en vain jaksa. Joten annan itselleni aikaa ja palaan asiaan piakkoin. Olen Pariisissa, terveisiä siis täältä kukkivien puiden, melun ja metrossa vellovien ihmismassojen keskeltä. Olen lähinnä harrastanut lähes päämäärätöntä vaeltelua paikasta toiseen. Ja erilaisten listojen kirjoittelua. Kävin myös koe-esiintymässä englanniksi.


En pidä koe-esiintymisistä. Se on vähän sama kuin olisin kokki, joka ei pidä vihannesten leikkaamisesta. Toisaalta, ehkä moni kokkikaan ei pidä vihannesten leikkamisesta.

On ihanaa, jos saan töitä jonkun tutun kautta tai kun joku on nähnyt minut jossain, eikä minun tarvitse koe-esiintyä. Näin sain kerran Kotikadusta pienen yhden jakson mittaisen roolin. Sinänsä hassu tarina, sillä makasin kipeänä sängyssäni ja sinnikäs, melko empatiakyvytön puhelinmyyjä oli juuri soittanut minulle. Puhelin soi uudestaan ja kun soittaja kysyi, häiritsikö hän, vastasin että no kyllä oikeastaan, olen kuumeessa. "Ihan vaan tällaista roolia tarjoaisimme sinulle Kotikadussa, kun ohjaaja oli nähnyt sinut toisessa tv-sarjassa..." Upsista.

Koe-esiintymisissä pahinta on aika - tai sen puute, sillä ne kestävät useimmiten vain hetken. Tämä aiheuttaa minussa paniikin. Eilen koe-esiintyessäni ohjaaja sanoi: "Take your time." Minulle oli varattu kymmenen minuuttia, joka sisälsi ohjaajan ja minun välisen small talkin (5 min), valmistelemani kohtauksen esittämisen (2min), monologin lukemisen (2 min) ja laulun laulamisen (1 min). Ei ihme, että pääsin sisään siihen teatterialan kouluun, jonka pääsykokeiden ensimmäinen vaihe kesti 2 kokonaista päivää. Enkä siihen, jossa se kesti 2 minuuttia.


Listojen kirjoittelu on aina ollut minulle mieluista. Luettuani Erlend Loen "Supernaiivi"-kirjan on listojen kirjoittelu tuntunut entistä mieluisammalta. Kirja myös avasi taas hieman silmiäni elämän ihmeellisyydelle. Se oli juuri sopivaa luettavaa pienen kriiseilyn ja alakuloisuuden keskelle. Kirjan 25-vuotias eksistentiaalisen kriisin keskellä oleva päähenkilö ostaa itselleen punaisen pallon ja kirjoittelee listoja siitä, mistä hän innostui pienenä. Häntä itseään suuremmat eläimet, häntä itseään pienemmät eläimet...

Sen sijaan Paulo Coelhon "Veronika päättää kuolla" takkuilee pahasti. Minua ei tunnu lainkaan kiinnostavan, miksi Veronika päättää kuolla ja vielä vähemmän se, miksi hän lopulta päättää, ettei haluakaan kuolla. Punaisesta pallosta ja itseään suuremmista ja pienemmistä eläimistä on paljon mukavampaa lukea.


Nyt istun ystävättäreni sängyllä. Moulin Rouge on ihan kulman takana. Ystävättäreni on matkoilla ja minä hoidan hänen vilkasta ja kirkumiskohtauksia saavaa 7-vuotiasta poikaansa. Poika saa kirjumiskohtauksen aina, kun en toimi täsmälleen kuten hän haluaa. Pari kertaa olen saanut hänet vihdoin tottelemaan ja loput kerroista olen luovuttanut ja katsonut hänen kanssaan Muumi-piirretyn koko jakson nukkumaanmenoajan myöhästymisen uhalla ja seissyt täsmälleen hänen osoittamallaan paikalla, kun hän harjaa hampaansa.

Kauppaan sain pojan sentään lähtemään pienen taistelun jälkeen, mutta kadulla seurasi uusi kirkumiskohtaus, kun en ostanut hänelle lelupussia. Nyt tunnen itseni huonoksi äidiksi, mikä on mielestäni aikamoinen saavutus lastenvahdin ensimmäiseltä päivältä. Voi elämä.


Noh, Pariisi. Ainahan voin muistuttaa itseäni siitä, että olen Pariisissa. Huomenna olen Pariisissa kirkumiskohtauksia saavan pojan kanssa koko päivän. Saa nähdä, miten huonoksi äidiksi onnistun itseni tuntemaan.

Mutta ehkä tämän kaiken tarkoitus on opettaa minulle jotain! Tai vaikkei olisikaan, niin ehkä voin silti oppia jotain! Kärsivällisyyttä, lujuutta, oikeista naruista vetämisen taitoa, näkemistä lapsen kiukun läpi tämän sydämeen. Ja olemaan lupautumatta lastenvahdiksi silloin, kun elämä tuntuu jo valmiiksi melko haastavalta ja uuvuttavalta.

Taidan lukea "Supernaiivin" uudestaan, sen lukeminen jollain tapaa yksinkertaisti elämääni. Tai sitten ostan punaisen pallon.

4 kommenttia:

Sini kirjoitti...

Ymmärrän hyvin mikset tykkää koe-esiintymisistä, se on vähän kuin työhaastattelu ja tottakai jokainen sitä stressaa. Toivon kovasti että saisit paikan! :)

Ja noh, pojan kanssa täytyy olla tiukka ja selkeät rajat eikä antaa periksi :) Varsinkaan jos alkaa saada jo kirkumiskohtauksia.

Mademoiselle Fromage kirjoitti...

Kiitos, toivon kanssa, mutta toisaalta kun kyseessä oli englanninkielinen esitys niin voi olla että natiivit vetävät pidemmän korren... Katsotaan, ei sitä koskaan tiedä! :) Joo olen samaa mieltä, mutta välillä on pakko antaa periksi sillä muuten tämä olisi ihan oikeasti yhtä kirkumista, kaveri on sen verran kovapäinen... Ja heräsi jo 7:30 ja herätti minutkin. :D

Nauti keväästä, sielläkin on näköjään jo ihanaa, sulla oli blogissa aivan upeita puutarhakuvia!! Pariisissakin paistaa vaihteeksi aurinko.... :)

Patonki kirjoitti...

Voin lainata Jiin hakkaa sinulle. Se muuten ON mahtava laite :)

Mademoiselle Fromage kirjoitti...

Niin se hakka, todellakin!!! Eräänlainen meditaatiolaite! :D