torstai 9. kesäkuuta 2011

Miksi


Varoitus: Harvinainen "valivali"-kirjoitus luvassa kaikkine kliseineen, pahoittelut etukäteen....

Kello on varttia yli kaksi aamuyöllä, istun pienen huoneeni sohvalla kämppisteni huonovointisen kissan kanssa. Toin sille ruokaa sohvalle, ja nyt se yrittää näykkiä sitä hieman vaivalloisesti. On monella tapaa avuton, syvästi yksinäinen ja hylätty olo. Kissarassun hoipertelu sai minut itkemään, kun muistin omien kissojen sairastumiset ja kuolemat. Tajusin samalla yhtäkkiä, miten pahalta minusta tuntuu.

Luopumisen kipu rinnassa ja pala kurkussa. Miksi tässä kävi (taas) näin?


Miksen ollut tarpeeksi tärkeä, vaikka annoin kaikkeni? Miksi minun piti luoda elämäni ensin tänne, missä mukavat kolmikymppiset sinkut ovat todellinen harvinaisuus ja sitten löytää itseni istumasta yksin pienen huoneeni sohvalta keskellä yötä toivomassa, että joku halaisi minua nyt? Miksi minun piti tulla Ranskaan eroamaan?

Miksen tajunnut aiemmin, että me olemme niin erilaisia? Ja miksi meillä oli niin ihanaa yhdessä?

Miksi eroan jo kymmenennestä poikaystävästäni? Enkö osaa sitoutua? Olenko liian hankala tyttöystävä?


Kuka hieroisi minua?

Miksei joku tule ja ota syliin?

Onko läheisyyden- ja rakkaudenkaipuu merkki heikkoudesta ja riippuvuudesta? Pitäisikö minun vaan olla yksin?


Miksi vain epäkiinnostavat tyypit lähestyvät minua?

Miksen uskalla enää jutella tuntemattomille? Miksi pelkään yhtäkkiä astua yksin sisälle baariin tai ravintolaan?

Mihin rohkeuteni on kadonnut?


Miksi ihmeessä tämän piti päättyä näin? Kuinka nyt jatkan elämääni, jonka halusin jakaa hänen kanssaan?

Miten selviän tästä?


Milloin selviän tästä?


Miksi Anthony De Mello on aina oikeassa?

9 kommenttia:

Tiinuliinu kirjoitti...

Oi voi... olen pahoillani, kun sinuun koskee. Minäkin menetin yhden mieheni, ensimmäiseni, tosin toisin ja se sattui pahasti. Myöhemmin löysin kuitenkin uuden rakkauden ja varmasti niin käy sinullekin. Olethan todella kiinnostavan ja suloisen oloinen ihminen.

Myöhemmin, kun minulle on tullut lapsia ja omia tarpeita on ollut vaikea jaksaa ottaa aina huomioon, olen joskus kaiholla muistellut sinkkuaikoja, jolloin pelkäsin, etten koskaan löydä miestä ja saa omaa perhettä. Oli vaikea nauttia silloin mistään, koska olen niin parisuhde- ja perhekeskeinen ihminen. Nyt mietin, että turhaan hätäilin, olisinpa vain nauttinut kaikista sinkkuuden ihanuuksista ja siitä vapaudesta ja huolettomuudesta.

Mutta varmasti, kun erosta ei ole vielä kauaakaan, haikeus on päällimmäisenä...mutta ehkäpä ne ilonpisarat pian ottavat vallan ja miellyttävä jännitys. Kutina siitä, että ei koskaan voi tietää millainen ihanuus kulman takaa vielä ilmaantuukaan.

Haleja ja jaksamisia sinulle. Löysin juuri mahtavan blogisi. Kiitos tästä ja avoimmuudestasi, joka koskettaa!♥

Downshifter Molly kirjoitti...

Tuohan kuulostaa vain siltä, että teet mitä sinun tuleekin eli elät suruasi. Se on aivan oikein ja silloin kuuluukin valittaa.

Luen usein traumaterapeutti Yvonne Dolania, joka on mahtava. Hän sanoo, että hyvä elämä on paras kosto.

Sitten kun sulla on taas voimia, niin näytät sille - kohtalolle!

Sini kirjoitti...

Olen pahoillani etta suhteesi loppui ja jaljelle jai huono mieli. Kuten muut jo tuossa totesivatkin, ota kaikki irti tasta sinkkuajasta (sitten kun olet valmis siihen) ja kylla se uusi ihastus sitten tupsahtaa maailmaasi ennemmin tai myohemmin :)

Aaro Löf kirjoitti...

Voimia. Eehkä oman kirjoituksesi lukeminen muutamaan kertaan auttaa?

Mademoiselle Fromage kirjoitti...

Kiitos kommenteista ja tsempistä kaikille. Joo, nää oli tällaisia purkamisia, sisimmässäni tiedän, että kaikki on hyvin. Kyllä elämä kantaa, pitää vaan tarttua hetkeen ja olla kiitollinen olemassaolostaan. :)

Anonyymi kirjoitti...

Halaus. Joskus on parempi jättää toimimaton juttu, kuin jäädä roikkumaan - oli maa mikä tahansa. Ja voihan sitä maata vaikka vaihtaa :) Luin myös noita aikaisempia kirjoituksiasi, ja jo niistä tuli vähän sellainen vaikutelma, että teillä saattaa olla ero edessä.

Muutama vuosi sitten tutustuin vaihdossa ollessani paikalliseen mieheen ja rupesin Suomessa vietetyn harkinta-ajan jälkeen rakentamaan yhteistä elämää hänen kanssaan hänen maassaan. Hän ei koskaan vaivautunut opettelemaan suomea eikä hänen englantinsa ollut tarpeeksi hyvää, jotta olisi pystynyt keskustelemaan perheeni kanssa. Minä sopeutuduin häneen, hänen perheeseensä, hänen ystäviinsä, hänen maahansa ja saavutin jopa arvostetun kielidiplomin. Mies päätti pitää ystävyyttä parisuhdetta tärkeämpänä ja minun oli alistuttava hänen ystävyyssuhteensa ehtoihin. Asuttuani kahdessa jaksossa yhteensä kaksi ja puoli vuotta hänen maassaan jätin miehen ja palasin Suomeen. Kahden ja puolen vuoden suhde päättyi siihen.

Ehkäpä sitä ei aina tiedosta täysin toisen tekemiä uhrauksia ja valintoja. Mikä itselle on rankkaa, voi toisesta olla korkeintaan pikkuriikkisen rasittavaa.

Muuten, tunsimme vuosia sitten - en olisi silloin aavistanut tälläisiä kirjoittavani...

Mademoiselle Fromage kirjoitti...

Kiitos kommentista Anonyymi. Joo, kun huomaa että on itse sopeutunut ja uhrannut paljon (omasta vapaasta tahdostaan toki) niin jossain vaiheessa tulee stoppi ja on toisen vuoro.

Muuten olimme hirmu onnellisia yhdessä, mutta valitettavasti hän ei kyennyt kokeilemaan mitään erilaista, vaan halusi elää omaa turvallista elämäänsä. Se on suuri sääli, rakastin ja rakastan yhä häntä täydestä sydämestäni, mutta ansaitsen jonkun, joka uskaltaa elää elämää rinnallani erilaisissa tilanteissa ja ottaa joskus jonkun riskinkin.

Laita mulle mailia, jos haluat (blondi.patonkimaassa@gmail.com), olisi kiva kuulla miten tunsimme ja mitä nyt kuuluu! :)

aNNa kirjoitti...

Löysin sun blogin vasta nyt, mutta tätä lukiessa aloin miettimään, luinko omaa vai jonkun muun blogia? Mulla on ollut ihan sama fiilis viimeaikoina. Oon miettinyt ihan samoja kysymyksiä. Ja se sattuu niin paljon. :(

Mademoiselle Fromage kirjoitti...

Voimaa aNNa, aika todellakin parantaa paljon ja se myös, että antaa itselleen luvan ihan kaikkiin tunteisiin ja ihan kaikenlaisiin päiviin, hyviin ja huonoihin. Vaikeiden aikojen jälkeen aurinko nousee taas pian! Kliseistä, mutta totta. Voimahalaus.