maanantai 9. tammikuuta 2012

Kahdestoista kerta toden sanoo?


Olin perjantai-iltana ystävien kanssa lyonilaisessa kulttimainetta nauttivassa pienessä jazz-baarissa, jossa musiikki soi liian kovalla, ihmiset tupakoivat sisällä kiellosta huolimatta, omistaja istuu välillä pianon ääreen sooloilemaan ja kaikki tanssivat riemukkaasti tungoksessa vauhdikkaan jazzin, rokin ja muun lanteita keikuttavan musiikin tahdissa.

Illan loppumetreillä seisoin parin tytön vieressä, toinen heistä oli juuri eronnut ja sai vaivoin pidäteltyä itkunsa. Kuuntelin hetken heidän keskusteluaan ja sanoin sitten tytölle, että jos yhtään lohduttaa niin itse erosin juuri yhdennentoista kerran. Hänen kyyneleensä tyrehtyivät ja hän tuijotti minua hämmästyneenä. "Yhdennentoista kerran? Vraiment?" Nyökkäsin hymyillen. Jep, näin on näreet.


Pysähdyin tässä itsekin sitten miettimään, että takanani (no hyvä on, enemmän tai vähemmän takanani) on todella 11 parisuhdetta. Aloitin seurustelun 15-vuotiaana, ja sen jälkeen minulla on ollut muutamien kuukausien sinkkuaikoja suhteiden välissä. Muuten olen aina ollut jonkun tyttökaveri.

Ensimmäiset suhteet olivat tietysti hieman "teinimpiä", joten vakavampia ja pitkäaikaisempia suhteita on oikeastaan ollut "vain" 6. Silti, kaikki poikaystäväni ovat olleet minulle tärkeitä ja muistelen jokaista suhdetta lämmöllä, ongelmista ja kipeistä eroista huolimatta.


Olen kulkenut pitkän matkan. Muistan millainen olin esimerkiksi kymmenen vuotta sitten, miten vaikeaa kaikki parisuhteisiin liittyvä oli. Miten vaikeaa minun oli hyväksyä rakkautta, rakastaa itseäni siis. Hain huomiota joka puolelta, mutta mikään hyvä ei imeytynyt minuun. Olin pohjaton kaivo.

Pelästyin kaikkea, mikä heijasti peilikuvani silmieni eteen - siis intiimejä ja turvallisia parisuhteita. En kyennyt myöskään tarjoamaan turvaa tai läheisyyttä kenellekään. Jos aistin sen suuntaisia toiveita tai tarpeita, pakenin pää kolmantena jalkana johonkin hankalampaan suhteeseen.


Vuosien aikana olen jättänyt, tullut petetyksi, pettänyt, tullut jätetyksi, uhrautunut, manipuloinut, tullut manipuloiduksi, syyllistänyt, syyllistynyt... Olen myös rakastunut, rakastanut, tullut rakastetuksi, tukenut, saanut tukea, luottanut, ollut uskollinen, ollut turvassa, kuunnellut, tullut kuunnelluksi, oppinut, ymmärtänyt, panostanut...

Mitä olen oppinut? Huikean paljon. Kadunko jotain? En oikeastaan. Kaikilla kokemuksilla, virheillä, villeillä rakastumisilla, harha-askelilla ja rohkeilla hypyillä tuntemattomaan on ollut tarkoituksensa, tai ainakin olen niistä jälkeenpäin sellaisen löytänyt. Kipua ja sen "aiheuttamista" ei voi välttää, ja lopulta vaikeat tunteemme ja reaktiomme ovat meidän omiamme - jotain, jota kohti olemme menneet ja jota olemme tarvinneet kasvaaksemme. Kipujen ja kriisien kautta olen itse oppinut kaikkein eniten elämästä ja itsestäni.


Minun ei onneksi enää tarvitse taistella ja harhailla niin kovasti, tiedän suurinpiirtein kuka olen. Uskallan rakastaa, luottaa ja ottaa vastaan - vaikka helppoa se ei aina tietenkään ole. Osaan yhä enenevissä määrin kuunnella, sopeutua ja katsella itseäni kriittisesti peilistä. Osaan pitää paremmin puoleni ja olla tarvittaessa suora ja rehellinen, rakkaudella. Uskallan myös sitoutua.


Tiedän, että minulla on paljon annettavaa. Olen hauska, kaunis ja säteilevä, osaan tsempata ja antaa toisille hyvää energiaa, olen hyvä hieroja, toisten hyvinvointi on minulle tärkeää. Osaan antaa ja ottaa vastaan turvaa, hoivaa, hellyyttä ja rakkautta. Olen myös ruvennut entistä tarmokkaammin opettelemaan yhä parempaa ja avoimempaa kommunikaatiota ja muita parisuhdetaitoja, tietenkin rennolla otteella. Luulen siis, että kanssani suhteessa oleminen voi parhaimmillaan olla aika luksusta.

Olen tietenkin myös kontrolloiva, itsepäinen, narsistinen, masentuvainen, melodramaattinen, vuoristoratamielialainen, nirso ruokailija ja liian huomionkipeä. Tasapainon ja mielenrauhan löytäminen on työn alla. Kai se on hyväksyttävä, kukaan ei ole täydellinen. Mutta olen silti aika kiva.


Nyt olen yksin. Seuraavaksi haluan olla yhdessä jonkun kanssa, joka näkee minut sellaisena kuin olen - ihanana ja ainutlaatuisena olentona. Jonkun, joka tietää, että hän haluaa olla juuri minun kanssani ja on valmis näkemään hiukan vaivaa sen eteen.

En halua enää tehdä jättikompromisseja, kuten asumista jossain, missä en tahdo asua. Tai jättisopeutumisia, kuten alusta asti olemassaolevien isojen kommunikaatio-ongelmien sietämistä ja niiden työstämistä. Olen valmis asettumaan johonkin, missä on hyvä ja helppo olla. Ja jos näin ei ole, olen mielummin yksin. Sekin on kai terveellistä.

6 kommenttia:

Nick Van Orten kirjoitti...

En avant, mademoiselle! Oikein hieno kirjoitus. Vuosien mittaan oppii myös sen, ettei mitään täydellistä ole olemassa. On vain asioita, jotka sopivat tiettyihin elämäntilanteisiin ja joskus niissä tilanteissa oikeat ihmiset kohtaavat, joskus eroavat. Eikä minusta kaikesta tarvitse oppia jotain. Ei myöskään ole tarpeen tehdä tiliä kenellekään siitä mitä on tehnyt ja pohtia menneitä suhteita, vaan hyvin paljon viisaampaa mennä eteenpäin. Itse kadun paljonkin, mutta en silti olisi mitenkään voinut tehdä toisin.

Mademoiselle Fromage kirjoitti...

Kiitos oikein paljon kommentista Nick!! :) Piti oikein hetki meditoida noita sanojasi. :) Totta puhut kyllä. Tuntuukin, että nyt en enää oikeastaan odota jotain mystistä Herra Täydellistä tai täydellistä suhdetta tekemään minut onnelliseksi. Syksyn aikana sain entistä enemmän vahvistusta sille, että parisuhde on sellainen, minkälaisen siitä itse tekee. Ihan itse voi asioihin vaikuttaa todella paljon. Paitsi toisen ihmisen persoonallisuuteen.

Mutta juu, olen tässä pohtinut, että koska kuolema koittaa kumminkin ennemmin tai myöhemmin, niin elämä on sittenkin vaan tässä ja nyt, (Hirmu syvällistä eikö?) eikä jossain tulevaisuuden ihanassa suhteessa tai turvallisessa elämäntilanteessa. Se on keventänyt oloani huomattavasti. Eli ajattelin vaan mennä nyt virran mukana. :)

Toi katuminen varmaan riippuu määritelmästä, ehkä mäkin toisaalta kadun joitakin asioita, mutta olen hyväksynyt, että ne ovat osa menneisyyttäni. Ja todellakin, eteenpäin vaan, tässä ja nyt! :) Paljon kaikkea hyvää sinne ruisleipämaahan!!

Nick Van Orten kirjoitti...

Juuri niin. Elämä on paljolti sellainen minkä siitä itse tekee. Ja vuosikin on maaginen 2012...jännittävää uutta vuotta Lyoniin.

Mademoiselle Fromage kirjoitti...

Kiitos!! Olkoon tämä vuosi tosiaan maaginen ja täynnä mahtavia yllätyksiä niin henkilökohtaisella kuin globaalillakin tasolla! :)

Helmi-Maaria Pisara kirjoitti...

Moikkis! Tulin kurkkaamaan blogiasi Calendulan suosituksesta. Kuulemma tämä blogisi lohduttaisi minua. Ja siltähän vaikuttaakin, ihana löytö. Jaksamisia sinne patonkimaahan :)

Mademoiselle Fromage kirjoitti...

Tervetuloa Helmi-Maaria ja kiitos!! Oikein paljon hyviä energioita myös sinulle, mihin ikinä tarvitsetkaan lohtua niin täältä pesee!!! :)