9 kuukautta

No nyt on sitten 9 kk tullut täyteen. Kun tulin tänne tilanne oli tämä:

En osannut puhua ranskaa, paitsi muutamia lauseita, kuten "Je suis blonde mais intelligente." ("Olen blondi, mutta älykäs.") En tuntenut ketään, paitsi etäisesti joitakin poikaystäväni ystäviä. Minulla ei ollut minkäänlaisia kontakteja työelämään, esimerkiksi mahdollisiin työnantajiin tai oman alan ihmisiin. Saavuin ison matkalaukun ja pehmolelutiikerini kanssa, autuaan tietämättömänä siitä, millainen sotku minua odotti kodin ulkopuolella, ja millainen ylitsevuotava järjestys ja musertava siisteys minua odotti uudessa kodissani. Uudessa kodissani, joka oli kaikkea muuta kuin koti minulle, tyhjine kiiltävine pintoineen ja sisustuslehdestä repäistyine kalliine ja uudenhajuisine kalusteineen (valkoinen design-nahkasohva ja parin tonnin pöytä, joka pitää peittää rumalla pöytäliinalla, koska se on liian kallis käytettäväksi). Missä oli kaikki vaaleanpunainen ja kimalteleva, ja se hallittu kaaos jonka seasta entisessä kodissani löysin kaiken ihan helposti. Joo-o, kyllä, ihan helposti!

No entäs nyt? Taistelun, kaaoksen, masennuksen, yritysten ja erehdysten kautta olen tullut nykytilanteeseeni, joka näyttää (varsinki näin kirjoitettuna) kaikkea muuta kuin huonolta:

Puhun ranskaa sujuvasti. No okei, välillä en löydä sanoja, enkä ymmärrä kaikkia ranskalaisia sanontoja tai erityissanastoa, mutta pystyn keskustelemaan ihmisten kanssa ilman suurempia ongelmia. Suomesta käymässä oleva ihana ystävätär muistutti, että jos joku vastaa hetkelliseen kielelliseen kompurointiin nenän nyrpistyksillä, tältä ranskikselta voi toki kysyä, miten hän puhuu neljättä/viidettä kieltään. Heh heh. Kaikki vähänkin jotain ranskalaisista tietävät ymmärtänevät vitsin.

Minulla on kymmenisen hyvää ja ihanaa ystävää - joista noin puolet todella läheisiä - ja kolmisenkymmentä kaveria/tuttua. Sain myös universumin lahjana aivan mahtavan ystävän muutama kuukausi sitten, kun olin juuri toivonut itselleni ystävää, jolta saisin samanlaista posiitivista energiaa, kuin itse (toivottavasti) annan muille. Nykyään kotipuhelimeemme soitetaan myös minulle, kännykkääni tulee tekstiviestejä, bileisiin voi kutsua muitakin kuin poikaystäväni ystäviä, ja kun olen tarvinnut täällä ystävieni tukea vaikeissa tilanteissa, olen sitä todellakin saanut.

Työtilannekin on edennyt: Kuten aiemmin olen jo maininnut, olen näyttelijänä pienessä ammattilaisseurueessa, kun Suomessa vastaavaan tilanteeseen pääseminen olisi vaatinut ainakin muuton pääkaupungista pois, ja sittenkään työllistyminen ei olisi ollut varmaa. Vedän myös jonkun verran tanssitunteja ja tiiviskursseja. Niin, ja tämänpäiväisen palaverin/työhaastattelun jälkeen kohta myös teatteriryhmiä lapsille - ehkä jossain vaiheessa myös aikuisille. Olen myös ollut avustajana muutamassa elokuvassa ja näytellyt pienissä prokkiksissa eri tahoilla, ranskaksi, englanniksi ja suomeksi. Ensimmäistä kertaa elämässäni uskallan sanoa olevani näyttelijä. Ammatti-identiteettini on vahvistunut täällä, ja oikeastaanhan ihmisen pitää lopulta itse määritellä, kuka on ja mitä tekee. Tuntuu hassulta, että minä - jopa ihan oikean teatteri-alan koulutuksen saanut ihminen - olen epäillyt itseäni tähän asti näin paljon, varsinkin kun täällä Ranskassa olen törmännyt enemmän kouluttamattomiin kuin koulutettuihin näyttelijöihin.


Kotimme on minulle yhä välillä vieraan hajuinen ja makuinen, mutta valkoiselle design-sohvalle on ilmestynyt uusia tyynyjä: vaaleanpunainen, glitteröity, sekä vaaleanpunainen ja glitteröity. (Kuvassa ei vielä ole nitä kaikkia... Mutta sen sijaan tiikerini näkyyy!) Niin, ja vessassa on pinkki matto, seinällä on ihanien superrakkaiden Suomen-ystävieni tekemä pinkki leikkaa-liimaa-lisää glitterliimaa-taideteos ja lattialla lahjaksi saatu pieni pinkki lamppu. Makuuhuoneen seinällä roikkuu myöskin lahjaksi saatu pinkki glitterverho ja verhotangosta roikkuu ihka-aito diskopallo. Kyllä tämäkin kämppä saadaan pikkuhiljaa hyvään kitch-kuntoon, nou hätä! Kirppiksiltä mies ei ole vielä kelpuuttanut mitään, mutta kotimme on silti myös muuttunut ekologisemmaksi, mm. puhdistusaineiden, kierrätyksen ja kasvispainotteisen ruokailun suhteen. Sekin tekee oloni kodikkaammaksi.

Ja ne sotkut, no, niitä ei edelleenkään ole paljoa, olen nimittäin opetellut siivoamaan jälkiäni. Jostain sitä ehkä voi luopua, diskopallon ja glitterverhon kunniaksi.

Mahdollisuudet ja niihin tarttuminen

Taas jäin jumiin sisälle, ja yhtäkkiä tulikin jo pimeä. Meinasin lähteä lenkille, mutta istuin tietokoneella ihmettelemässä casting-sivujen ihmeellistä maailmaa, kavereiden blogeja, sähköposteja, hesarin uutisia, facebookkia ja muutenkin tätä internetin ihmeellistä rinnakkaistodellisuutta. Lenkille lähtemistä ei-helpottavaa toimintaa.

Yleensä sitä tuntee vatsanpohjassaan tai sydämessään tai vaikka pikkurillissään, kun on toimittava. Silloin, kun iskee se olo, että nytpä siivoan tai menen lenkille, se kannattaa tehdä heti. Olo ei nimittäin kestä ikuisesti. Sama pätee muun muassa työmahdollisuuksiin, ystävystymiseen, kumppanin/muun seuran löytämiseen, jne. Kun sisäinen ääni käskee toimimaan ja menemään juttelemaan jollekin, se kannattaa tehdä ihan heti. Samoin pelottavat puhelinsoitot ja sen sellaiset. Tällä tekniikalla olen löytänyt oman alan kontakteja esimerkiksi metrosta, kahvilasta ja oopperatalon portailta. Ja tietysti myös toisten ihmisten kautta, esimerkiksi sanomalla kyllä moneen yllättäväänkin asiaan olen saanutkin hyviä kontakteja tai jopa löytänyt töitä!



Älä koskaan kuvittele, että tapaamasi ihmiset olisivat millään tavalla yhdentekeviä! Esimerkiksi ensimmäisen kerran yökerhossa sattumalta tapaamani suomalaisystävättäreni tunsi toisen suomalaisen, joka tiesi jonkun, joka tarvitsi suomalaista näyttelijää. Siis suomalaista näyttelijää, Ranskassa! Se oli eka palkallinen pestini Ranskassa, teatterifestareilla, suomeksi näytellen.

Myös harrastuksilla ja vapaa-ajan viettämisellä on väliä: Käymällä tylsillä ja ylihelpoilla ranskantunneilla paikallisessa "centre socialissa" - työväenopiston ja nuorisotalon välimuodossa - sain lopulta samasta paikasta tanssinopettajan töitä. Centre socialin järjestämässä teatterivierailussa minulle tarjottiin myös äskettäin mahdollisuutta vetää lapsille teatterikerhoa toisessa vastaavassa keskuksessa. Itse olen käynyt lisäksi centre socialin amatööriteatteriryhmässä, ensin kieltä oppiakseni ja sittemmin myös ohjaajan työpaikan varastaakseni. Muhahahahaaa... No, voin kyllä jakaakin työn hänen kanssaan.

Teatteriseurueen, jossa nyt näyttelen, löysin netistä, joten siinä ei ollut kyse muusta kuin puhtaasta sinnikkyydestä, eli kaikkiin mahdollisiin casting- ja koe-esiintymisilmoituksiin vastailusta. Joten elämä ei kyllä ihan konkreettisesti tuo tarjottimella asioita, joita haluamme, vaan ne pitää a) pyytää b) bongata c) tunnistaa d) houkutella luokseen ja/tai e) kaivaa esiin.

Ja tämä blondi on jo päässyt tässä aika pitkälle. Lisää luvassa.

Pari huokausta ja voihkausta

Toisella hormonit ja vuoristoratamieliala ja toisella liikaa töitä ja yliväsymystila = parisuhdeongelmia luvassa. Jotenkin en vaan nyt jaksaisi niitä. Miksei ajatusten-/tunteidenlukukonetta ole keksitty? Tai no joo, itse taisin kyllä aistia, missä mennään, mutten tainnut vaan jaksaa välittää.

Olen niin tottunut yksinasuja, että sinkku minussa herää vieläkin näissä tilanteissa ja toivoo, että voisi vaan mennä omaan kotiin, olla ihan yksin, kuunnella omaa musiikkia, syödä karkkia ja katsoa kiva leffa. Mutta ehkä se on vaan ongelmien pakenemista. Mutta tiedättehän tekin, rakkaat lukijat (kaikki te miljoonat), sen ihanan tunteen kun on ihan rauhassa ja saa tehdä ihan just sitä mitä huvittaa? Yksin asuessa se tosin voi myös joskus muuttua pidemmän päälle puuduttavaksi. Mutta tykkäsin silti välillä tehdä keskellä yötä lettuja tai heitellä kaikki tavarat hujan hajan tai pukeutua hassuihin glittervaatteisiin ja ottaa itsestäni kuvia. Viimeksi mainitun toteuttamista ei tosin mikään estä tekemästä nytkään.

Lähden kävelylle. Se ehkä helpottaa.

Ajan kuluttaminen

Kun on paljon tyhjiä päiviä, jolloin ei ole teatteriharjoituksia, tanssitunteja tai joogaa, on aikaa, jota voi kuluttaa. Varsinkin, kun on jumissa pikkukaupungin laitamilla, eikä aina jaksa raahautua juna-asemalle ja sieltä isoon kaupunkiin ystävien ja tapahtumien äärelle. Kamalin aikavaras (Facebook) on onneksi minulle YLEENSÄ vain lyhytkestoinen ajankulutusväline, sillä en tee siellä testejä tai etsi jännittäviä uusia ryhmiä joihin liittyä.

Eilen sain itseni taas ulos lenkille, juuri ennen pimeän tuloa ennen viittä. Vaikka tiedän, että Suomessa on vielä paljon pimeämpää, täälläkin tuntuu aika ajoin synkältä. Ulkoilu valoisaan aikaan on kuulemma erittäin hyvää kaamosmasennuslääkettä, ja kun siihen on vielä osa-aikaisena työttömänä tilaisuus, niin yritän käyttää sen hyväkseni. Kohta ajattelin myös joogata, valoisan ikkunan äärellä.

Kampaukset ovat myös yksi ajankulutuskeinoni. Olen nytkin nyhertänyt itselleni ison päälaki-Pikku Myy-nutturan, ja tunnen ehkä pikkuisen itseni Carrie Bradshaw:ksi. Ihan vaan pikkuisen. Suomessa en arkena vaihdellut kampausta juuri ollenkaan, yleensä hiukset jäivät pesun jälkeen märkinä auki tai sille ennen suihkua kiireessä suhaistulle väkkyränutturalle.

Eilen leivoin brownieta, ja nykyisen heräävän terveysruokainnostukseni mukaisesti makeutin sen vain hunajalla ja laitoin vaan ihan vähän vehnäjauhoa, paljon kaurahiutaleita ja korvasin puolet voista maustamattomalla jogurtilla. Pari pienehköä tummaa suklaalevyä "raastettuna" ja palasina sekaan, ja ah! Leipominen on oikeastaan ihan hauskaa, vaikka ennen vähän säälittelin kaikkia niitä, jotka sitä hehkuttivat. Ajattelin, että he yrittivät asettua siihen iänikuiseen keittiössä hääräävän pullanaikkosen rooliin. Ja näin vaan hupsista minustakin on tullut astetta pullantuoksuisempi. Kai tämä gourmet-kulttuuri ympärilläkin on alkanut salakavalasti vaikuttaa alitajuntaani... Mutta nyt vaan sitä kunnollista Raw Food-innostusta odottellessa, ehkä kohta on raakaravintokakkujen vuoro!


Niin, siis terveysruoka ja peiliin tuijottelu. Siihen on myös aikaa. Aloin lyhyelle 13 päivän dieetille, jotta mahtuisin taas farkkuihini. Ajattelin, että nuoruuden syömisongelmat ovat onnellisesti jääneet taakseni. Kun dieetti oli ohi, tehtävä oli suoritettu: mahduin taas farkkuihin. Aloin ahmia. Tajusin, ettei ehkä ollutkaan hyvä idea leikkiä ruokahalulla ja syömistavoillani muutenkin hankalassa elämäntilanteessa. Olen täällä ollessani kokenut itseni oudoksi ja erilaiseksi, ja välillä "kontrolli" omasta elämästä tuntuu kadonneen tyystin. No, syömisellä leikkiminen tuli tietysti tähän ah niin "ihanana" ratkaisuna. Hetken aikaa ehdin taas jojotella porkkanoiden ja suklaan, ja voitonriemun ja syyllisyyden välillä. Sitten yksinkertaisesti väsyin ja masennuin vähäksi aikaa niin paljon, ettei ruokaleikeille enää ollut tilaa. Nyt mahdun yhä farkkuihini, vaikka syön suklaata aina, kun huvittaa. (Tosi tummaa sellaista, sitä on vaikea syödä liikaa...) Olen myös opetellut syömään paljon kunnon ruokaa, josta jo aiemmin turisinkin masennuslääkemielessä: Kasviksia, vihanneksia, luomukananmunia, luomumysliä, luomujogurttia, soijamaitoa, kokojyväpastaa, tofua, kalaa, hedelmiä, ruisleipää (täältä saa onneksi real-tyyppistä sellaista), soijarouhetta, pähkinöitä, siemeniä... Ja sitä ihanaa luomu-kylmäpuristettua rypsiöljyä, suosittelen! Kunnolla, tarpeeksi ja terveellistä, siinä jojo-dieettielämää parempi vaihtoehto!

Tietysti tämä blogin kirjoittelukin vie oman aikansa, joten nyt riittää koneella istuminen, joogaamaan ja sen jälkeen K:n kanssa pyörimään kaupungille. Taidan viedä palan brownieta tuliaiseksi!

Anna elämän olla lääkkeesi

Juoksulenkki t-paidassa aurinkoisessa +18 asteen syysmaisemassa muistutti taas siitä, että elämä voi myös lääkitä, kun tekee oikeanlaisia jokapäiväisiä valintoja sydäntään kuunnellen. Lenkkeilystä jo saamieni endorfiinien avulla innostuin jopa vähän punnertamaan, tekemään vatsalihaksia ja venyttelemään koko kropan. Ihana olo, ja kaiken kruunasi ateria: linssi-vihreä papu-porkkana-tms. mössö ja jälkiruuaksi vihreää teetä, hunajaa ja ruisleipä, jonka päälle valutin runsaasti luomurypsiöljyä. Nyt olo on terveellinen ja ravittu! Eikä edes tee mieli suklaata, jota ON kaapissa! Ihme!

Popsin nykyään päivittäin omega3-tabletteja, joissa on kalasta peräisin olevaa EPA-nimistä rasvahappoa ja joitain muitakin vitamiineja kai. Kuulemma hyvää tavaraa masentuneelle. Ajattelin myös vähentää lisäaineita, sokereita ja valkoista jauhoa ruokavaliostani, ja lisätä kasviksia, hedelmiä, marjoja, papuja, linssejä, siemeniä, pähkinöitä ja kylmäpuristettua luomurypsiöjyä. Olen tajunnut, että "hyvän" rasvan syöminen on tarpeen, ja luulenpa että monet muuten kohtuullisen terveellisesti syövät ihmiset saavat sitä ravinnostaan liian vähän. Luin äskettäin eräästä blogista makeanhimon selättämisestä monipuolisella ruokavaliolla (erityisesti kalsiumin saanti mainittiin), oma kikkani on ollut syödä yksi iso porkkana (tai pari pientä) aterian lopuksi. Suosittelen! Nykyään tosin olen toteuttanut tuota kikkaa harvoin, pain au chocolat tai joku muu epäterveellinen herkku on korvannut sen. Nyt kuitenkin yritän hieman ryhdistäytyä, koska sokeri vaikuttaa masennukseen aika ikävällä tavalla, nostaen mielialan ensin ylös ja sitten pudottaen sen alta aikayksikön entistä alemmaksi, muista terveyshaitoista puhumattakaan.

Musiikki pelastaa myös minut välillä, teen iTunesiini/iPodiini kaikenlaisia tsemppaavia, lohduttavia, ilostuttavia ja/tai rauhoittavia soittolistoja. Lisäksi hyvät elokuvat ja teatteriesitykset, ystävien näkeminen, jooga, siivoaminen, käveleminen ja toisten auttaminen (kuten aiemmin mainitsin, vain oman jaksamisen mukaan) auttavat. Oman lääkitsevän ja hyväätekevän arkensa rakentaa tietysti kukin omalla tavallaan, omaa intuitiotaan kuunnellen.

Lääkitsevää ja ravitsevaa päivänjatkoa kaikille!

Ps. Oho, jehovantodistajat tulivat ovelle, olin väsynyt eikä melkein huvittanut edes olla kovin ystävällinen... Enkä säästynyt pieneltä tietoiskulta edes näyttelemällä kielitaidotonta suomalaista blondia: He olivat internationaaleja ja heillä oli suomenkielinen aukeama heidän pikku kirjasessaan. Täytyi todeta sen pikaisesti mukaluettuani "No mersii, bonsuaree!" En minäkään juokse toisten ovilla käännyttämässä heitä kasvispainoitteisempaan ruokavalioon, julkisen liikenteen/polkupyörän käyttäjiksi, optimisteiksi, kierrättäjiksi tai lenkkeilijöiksi. Vaikka ehkä minun pitäisi.

Toisten ongelmat ei oo sun omii

Jouduin eilen vahingossa hyvää hyvyyttäni ärsyttävään välikäteen, kun kaksi tuttuani harrastivat ihmissuhdeleikkejä keskenään. Ei kyllä ole kulttuurista kiinni, että kommunikaatio ihmissuhteissa takkuilee joidenkin ihmisten kohdalla ihan käsittämättömän paljon. Ärsytti, että annoinkin toisen ihmisten ongelmien pilata oman illan aika lahjakkaasti vaikka muuten oli tosi loistava lauantai.

Treenit menivät älyttömän hyvin ja muut näyttelijät ja ohjaaja kehuivat työtäni, mistä tuli mahtava fiilis. Sisimmässäni olin yhä melko matalissa tunnelmissa, joten treenit vaativat aikamoista ekstratsemppaamista, varsinkin kun treenasimme samana päivänä kahta näytelmää, joissa molemmissa minulla on iso ja tärkeä rooli. Näyttelijyys on suurimmaksi osaksi kaikkea muuta kun itsensä esittelemistä ja toisten huomiossa paistattelua, se on tiukkaa tiimityötä, jossa vaaditaan jatkuvaa skarppaamista ja täydellistä keskittymistä. Onneksi myös juuri se sama haastavuus tekee työstä todella mielekästä ja nautinnollista, varsinkin onnistumisen hetkinä! Bonuksena minulle luo lisähaastetta tietysti vieraalla kielellä näytteleminen. Jälleen kerran viilattiin ääntämistäni ja juuri kun olin oppinut JOTENKUTEN lausumaan eri tavoin kaksi súomalaiseen korvaan ihan samalta kuulostavaa e-kirjainta, sain taas uuden haasteen o-kirjaimesta, enkä ihan vielä tajunnut, että millä tavoin lausuin sen väärin. Voi elämä. Onneksi muuten oli hyvä flow päällä ja roolihahmot heräsivät eloon rintakehässä pistävästä kestoahdistuksesta huolimatta.



Treenien jälkeen menimme paikalliseen "Strindbergiin" suomalaisystävättäreni S:n kanssa kahville ja vedimme leivosöverit. Jeah. Ja sitten päädyttiin suomalaisporukassa leffaan. Juuret kunniaan, varsinkin kun on muutettu pysyvästi ulkomaille. Tuntui ihanan kotoisalta ja rennolta puhua suomea pitkien ranskankielisten treenien jälkeen, ja tykkäsin meidän kokoonpanostamme. Leffa oli loistopätkä, nimeltänsä "Away We Go", amerikkalainen sympaattinen altrenativekomedia. Ostimme irtokarkkia ja valitsin ihan vaan kotiseutunostalgiasta lakua ja muita mustia karkkeja, vaikken olekaan salmiakin ystävä. Ei sillä, että täältä salmiakkia löytyisikään, ainakaan perusirtokarkkivalikoimista...

Illalla päädyimme bileisiin kollegan luoksen, johon törmäsin viime viikolla erään lyhytelokuvan kuvauksissa. Suomalaiskamujeni lisäksi sinne päätyivät myös alussa mainitut "leikitäänkö teini-ikäisiä"-tuttuni. Huokaus. En nyt ole ollenkaan siinä tilassa, että jaksaisin kantaa muiden ihmisten ongelmia. On vain muutama ihminen, joita jaksan tällä hetkellä tsempata: Ranskassa poikaystäväni ja suomalaiskaverini S ja K, joiden kanssa tunnen olevani tasapainossa, ja Suomessa/muissa maissa olevat lähimmät ystäväni. Nämä kaksi tuttavaani eivät ainakaan vielä kuulu lähipiiriiini, ja juuri nyt olen vastuussa ennenkaikkea vain itsestäni ja omasta onnellisuudestani. Muiden auttaminen on ok niin kauan kun se ei uuvuta omaa itseä liikaa. Muistettava: Toisten ongelmat ei oo sun omii.

Minä, blondi, ajotaidoton, rahaton...

...ekointoilija, henkinen ikisinkku, seikkailija, boheemi, sotkuinen, hedonisti, kriiseilijä, kielifriikki...

Täällä minut ympäröivässä arvomaailmassa (varsinkin poikaystäväni ystäväpiirissä) on aikaisempaan elämääni verrattuna normaalimpaa omistaa auto, olla varakas, olla "kunnon" töissä, pukeutua hienosti (ja kalliisti), antaa kalliita hää-/syntymäpäivälahjoja, syödä hienoissa ravintoloissa ja ostaa kotiinkin kalliita ja laadukkaita ruoka-aineksia, ostaa kaikki asiat uutena, pysyä syntymäpaikkakunnalla tai samoilla seuduilla koko elämä, tavata aina samaa kaveriporukkaa jonkun kodissa ulos menemisen sijasta, olla aika lailla kielitaidoton tai puhua ranskan lisäksi hiukan ontuvaa englantia, pysyä perustuksiltaan horjuvassa parisuhteessa tottumuksen vuoksi, olla naimisissa, rakentaa suuri ja moderni talo jonnekin rauhaisalle alueelle, hankkia lapsia...

On sanomattakin selvää, että tunnen itseni erilaiseksi.

Minä, sisäinen hippi, joka haluan ostaa mahdollisimman paljon vaatteita ja tavaroita käytettynä, ostaa mahdollisimman vähän vaatteita ja tavaroita ja vältellä autoilua viimeiseen asti. (Tosin on sanottava, että täällä pikkukaupungissa auto käy välillä välttämättömäksi bussien ja ratikoiden puuttuessa.) Yritän kierrättää täälläkin, mutta suhtaudun epäilevästi keltakantiseen roskalaatikkoon, johon laitetaan kaikki pakkausmateriaali kartongista muoviin ja metalliin. Erotteleekohan joku ne jossain ihan oikeasti? Biojätettä tavalliseen roskikseen kumotessani meinaan purskahtaa itkuun, ja suunnittelen rakentavani sitten joskus (kun masennus ja kriiseily vähän hellittää) rakennuksemme takana olevan ei-kenenkään-maan nurkkaan oman kompostin. Tai vaikka koko korttelin! Syntymäpaikkakunnalla pysyminen olisi tietysti ollut monellakin tavalla ekologisempaa...

Minä, sydänveriä myöten omia intohimojani seuraava taiteilija, joka haluaa tehdä just sitä, mikä tekee minut onnelliseksi. Ja on onnistunut siinä tähän asti oikein hyvin! (Jos nyt pieniä rahattomuusvaiheita ei lasketa...)

Minä, köyhäilijä, joka on tottunut olemaan luova tomaattimurskan, mausteenjämien, pastan ja soijarouheen kanssa. Nam! Minä, aina uusiin kriisitilanteisiin hankkiutuva sekopää joka rakastui ranskalaiseen ja päätti muutaman kuukauden etäsuhteen jälkeen muuttaa Ranskaan, osaamatta puhua ranskaa, tuhansien kilometrien päähän syntymäpaikastani. Minä, joka rupesin 7 kuukaudessa ranskalaiseksi näyttelijäksi. Minä, joka hankin uusia ystäviä vaikka metrosta.

Minä, jolle naimisiinmeno ei tällä hetkellä juuri merkitse (omalla kohdallani) muuta kuin valkoisia marenkiunelmamekkoja jotka symboloivat naisen neitseyttä ennen avioliittoa (yäk!), sukunimen vaihtamista miehen sukunimeksi koska kuulut nyt miehellesi (yäk!), perinteisiä häitä tuttujen ohjelmanumerojen kanssa (yäk!) ja viimeisimmistäkin sinkkuuden rippeistä luopumista (yäk!). Toisaalta, kavereiden häissä kaikki ällötysvibat ovat unohtuneet ja olen kyynelehtinyt ilosta kun ihanat tyypit ovat löytäneet toisensa. Eli terkkuja vaan kaikille valkoisiin (ja muihinkin väreihin) pukeutuneille ja nimensä vaihtaneille tai vaihtamatta jättäneille kultsipuppeleilleni!

Minä, joka kirjoitin kerran erottuani (taas) listan siitä, mitä haluan parisuhteeltani. Siihen tuli 28 kohtaa. Minä, joka en tee enää lähes minkäänlaisia kompromisseja kumppanin valinnassa. Parisuhteen edetessä niitä voi sitten jo harkita, heh heh.

Minä, joka tykkään lapsista tosi paljon, kun ne ovat käymässä. Kunhan ne eivät kohtele mun pehmolelutiikeriä liian kaltoin tai riko mun vaaleenpunasia muovihelmiä. Minä, ihan liian lapsi hankkimaan lapsia.

No, oppia ikä kaikki. Vaikka nyt tuntuukin tältä, niin ehkä joskus rupeaa tuntumaan ihan joltain muulta. Ensimmäinen muutoskohta olisi varmaan, että koska köyhäilynkin on kai joskus loputtava ja pienen ihmisen pikkuruisen aikuistuttava ja käytännöllistyttävä, niin ajattelin ruveta menestyneeksi ja kuuluisaksi näyttelijäksi ihan kohta! Watch me... Mutta ekoilusta en luovu! Enkä tiikeristä ja vaaleanpunaisista muovihelmistä!

Uneton pikkukaupungissa

Tulin kotiin ystävien kanssa isossa kaupungissa vietetyn illan jälkeen. Alkuillasta kahvittelin uuden suomalaisen ystävättären K:n kanssa, sitten söimme hieman isommalla porukalla kiinalaisessa ravintolassa, ja lopulta päädyimme pieneen baarin/yökerhoon.

Olen ollut jo muutaman päivän ajan melko ahdistunut ja masentunut, ja teki hyvää raahata itsensä ulos näkemään ihmisiä, isompaan kaupunkiin. Olen tullut siihen tulokseen, että oloani ei ainakaan helpota se, että asun täällä pikkukaupungissa juuri niin kaukana kaikesta, että kavereiden tapaaminen vaatii aina hieman ekstraenergiaa ja suunnittelua. Spontaanit tapaamiset tyylin "nähdäänkö puolen tunnin päästä?" eivät oikein onnistu, julkisesta liikenteestä (tai sen puutteesta) jo vähän purnasinkin. Toisaalta, voisi olla huonomminkin, isoon kaupunkiin on sentään nopealla junalla vain 20 minuutin matka. Nyt kun vielä asuisin juna-aseman vieressä täällä pikkukaupungissa. Pitää vissiin ruveta liftaamaan. Tiedän jo, että kyydin saan takuuvarmasti, mutta että minne...

Kahvihetkellä K:n kanssa oivalsin, että stressaan tällä hekellä ihan kaikesta: kämpän siistinä pitämisestä, finneistä, syömisestä, pyykkien pesemisestä, hiusteni kunnosta, terveydestäni, mielenterveydestäni, kynsienleikkuusta, kynsien lakkaamisesta, tiskaamisesta, leipomisesta, rypyistä, urheilemisesta, facebookin käytöstä, repliikkien opettelusta, ranskan lausumisesta, nukkumisesta, parisuhteen laatuajasta, rahasta, duunikeikkojen löytämisestä, ja jopa ystävien näkemisestä. Järjestelin tätäkin illanviettoa hiki hatussa, sydän pamppaillen ja näppäimistö ja kännykkä sauhuten jo monta päivää, useiden tuntien ajan. Mikä kahvila, mikä ravintola, pöydät varattava, mihin kellonaikaan ollaan missäkin, onko ravintola kaukana baarista, jne. Rintakehässä on jo viikon verran tuntunut outo kipu. Miksen, oi miksen voi vaan hengitellä ja antaa asioiden tapahtua? Toisaalta, toimimalla tällä tavalla olen luonut itselleni jo melko lyhyessä ajassa itselleni sopivan kokoisen ystäväpiirin ja verkostoitunut myös oman alan ihmisten kanssa. Pitää vaan oppia yhä enemmän armollisuutta itseä kohtaan.


Ravintolassa oli kivaa ja ruoka oli hyvää. Täällä ruoka on harvoin pahaa, jos valitsee vähänkin hyvämaineisen ravintolan. Kerrankin ympärillä oli kielitaitoisia ihmisiä, ja keskustelu käytiin lähinnä englanniksi. Vaikka ranska jo sujuukin minulta melko hyvin, isommassa porukassa sitä tuppaa usein päätymään tuppisuuksi. Nopeatahtisen sanailun ja vitsien ymmärtäminen meluisassa ympäristössä vaatii aikamoista kielitaitoa ja tarkkaavaisuutta. Väsähdän vieläkin välillä ja alistun minulle vieraaseen ja outoon hiljaisen ulkomaalaisen rooliin.

Pienessä baari-yökerhossa soi kova musiikki ja meneillään oli jonkinlainen skandinaavi-ilta. Kuulin ovensuussa ohimennen ruotsinkielisen seurueen keskustelevan jatkopaikasta ja sisälle sullouduttuamme tapasin suomalaisen ystäväni S:n, jonka hersyvä nauru sai rinnassani tuntuneen kivun hellittämään hetkeksi. Ympärillä vilisi suomalaisia opiskelijanuoria, jotka olivat tulleet oppimaan ranskaa ja viettämään jännittävää ja punaviinintuoksuista välivuotta. Yhtäkkiä tunsin itseni vanhaksi, mutta samalla hassulla tavalla cooliksi. Ajattelin, että minulle muutto Ranskaan merkitsi kaikkea muuta kuin hauskanpitoa, huolettomuutta ja uusia ihania elämyksiä. Minulle se oli VAKAVA asia. Voi kamala, milloin minusta tuli vakava?

Ensimmäistä kertaa sain vastata kysymykseen "Mitä sä teet täällä?" muutakin kuin että yritän etsiä töitä ja opiskelen ranskaa. "Mä olen näyttelijänä pienessä teatteriseurueessa ja opetan siinä sivussa vähän tanssia." Ah, kuulostipa se hyvältä! Olen jotain! Miksi sitä aina määrittelee itsensä sen kautta mitä tekee? Toisaalta, kyllähän minulla onkin oikeus tuntea ylpeyttä siitä, mitä olen jo tässä maassa saavuttanut! Itsensä vähättelyllä ei pääse minnekään muualle kuin alaspäin!

Illan päätteeksi riitelimme hetken siitä, miten pyykit pitää ripustaa kuivumaan.

Vaatteet, aatteet ja julkinen liikenne

Naiset pukeutuvat täällä Ranskassa klassisemmin kuin Suomessa. Varsinkin Helsingin katumaisemaan (ehkä tosin enemmän kesällä) verrattuna täällä näkee paljon vähemmän värejä ja persoonallisuutta. Se oli minulle iso yllätys, kun saavuin tänne värikkäine tamineineni. Kadulla kävellessäni tunsin itseni huutomerkiksi, eikä blondi tukka mitenkään hepottanut asiaa. Lähiseudullani asuu paljon etnistä porukkaa, ja jo se, ettei päässäni ole huivia, saa minut näyttämään poikkeavalta. Pinkistä tekonahkatakista puhumattakaan.


En syö punaista lihaa, enkä muitakaan maaneläviä, kalaa ja mereneläviä sen sijaan syön toisinaan. Täällä olen siis valtaosan mielestä kasvissyöjä. (Kala, tuo jännittävä kasvis, jolla on silmät.) Syömiseni aiheuttaa pieniä hankaluuksia arkipäivässä, vaikka kaupasta saakin tofua ja soijamaitoa, enkä ole ainoa "kasvissyöjä". Esimerkiksi poikaystäväni työkaverin paella-iltaan on tuskin asiaa ensi lauantaina, vaikka muuten olisikin ihan kiva mennä. En vaan millään kehtaa ilmoittaa, että voitteko kokata mulle jotain eri ruokaa pliis? Ja oman ruuan tuominen olisi tässä maassa liian iso rikos...

Tänään myöhästyin junasta, taas. Olen sen verran etäällä isommasta kaupungista, että joskus ketuttaa, kun busseja ei ole juuri nimeksikään ja juna-asemalle on matkaa... Ranskassa auto on ihan must. Minulla ei ole edes ajokorttia. Näyttelijä kuulemma tarvitsee molemmat voidakseen työskennellä, sillä näytöksiä voi olla milloin missäkin. Minä elättelen toivoa kaupungin keskustassa asumisesta ja siellä olevissa teattereissa työskentelemisestä. Siihen asti reissaan teatteriseurueeni treeneihin julkisilla ja toivon että mahdun jonkun takapenkille kun näytökset eri paikkakunnilla alkavat.

Ikävöin:
- kunnon ruisleipää
- sitä, että voi kävellä ovesta ulos ja vartin päästä on kivassa kahvilassa kavereiden kanssa
- ratikoita
- aikaa jolloin minulla oli omaa rahaa (no, eiköhän tämä ura tästä kohta lähde nousuun!)

Nyt uusi yritys, seuraavaan junaan.

Kulttuurishokkeja ja kaurapuuroa

"C'est pas une femme c'est une poupée!" ("Se ei ole nainen vaan nukke!")

- Tuntematon mies kadulla kaverilleen minusta

Vanha tuttu tarina, rakastuin ranskalaiseen. Lomaromanssi otti yllättävän suunnan, ja muutin Ranskaan vajaa vuosi sitten, ison kaupungin läheisyyteen poikaystäväni luokse. Näyttelijäntöiden hakeminen ja uuden elämänpiirin löytäminen on vienyt tähän asti leijonaosan energiastani - kulttuurishokeista, masennuksesta ja ruuansulatusongelmista toipumisen lisäksi. Onneksi olen löytänyt supermarketin hyllyltä melko edullisia luomukaurahiutaleita...

Muistan kuulleeni kerran, että muutto on ihmiselle läheisen kuolemaan ja avioeroon verrattavissa oleva kriisi. Entäs ulkomaille muutto? Minulle kokemukseen antoi oman lisänsä se, että valmistuin juuri ennen muuttoa. Opiskelujen lopettamisen jälkeinen tyhjyys iski siis uudessa maassa entistä syvemmin. Ulkopuolisuus, kielitaidottomuus ja eristyneisyys pikkukaupungissa lannistivat minut ja kadotin melkein entisen, valoisan itseni. Melkein.

Nyt alan nousta suosta, jonne olin hyvää vauhtia upottautumassa. Masennukseni on aina ollut ailahtelevaa, ja olen teini-iästä asti ollut hyvä piilottamaan pahan oloni, mutta nykyään hyviä päiviä/hetkiä on yhä useammin. Kun sain käsiini kirjan nimeltä "Luova visualisointi" (Shakti Gawain), päätin muuttaa elämäni. Tämän päätöksen jälkeen minut valittiin pieneen ammattilaisteatteriseurueeseen, ja sain vähän lisätöitä tanssinopettajana. Olin myös onneksi vuoristoratamaisesta masennuksestani huolimatta (ja sen vuoksi) kerännyt alusta asti täällä ympärilleni ystäväverkkoa ja yhtäkkiä aloin huomata, etten ollut yksin. En edes silloin, kun tarvitsin hengähdyshetken parisuhteestani. Ystävieni sohvilla tunsin yhtäkkiä sen saman ystäväverkoston aiheuttaman turvallisuudentunteen, jonka olin tuntenut viimeksi Suomessa asuessani. Kriisini on siis koetellut parisuhdettanikin, mutta olen onnekseni todennut, että se on lujalla pohjalla.

Kaikki tuntuu yhä kaoottiselta ja paranemis- ja voimaantumisprosessi jatkuu. Elämä Ranskassa on kaukana Amélien haitarisointueuforiasta, mutta voin kertoa teille, että ruoka on hyvää ja kesä kestää puoli vuotta.

Muita kulttuurihuomioita luvassa tuonnenpana. Blondiuden iloja ja suruja unohtamatta.