Blondius, kauneus ja oikea asenne!

Päädyin vihdoin epäekologiseen, mutta ekonomiseen ja uraa edistävään ratkaisuun: Käyn kaverini kampaamotuolissa blondaamassa itseäni taas skandinaavimmaksi... Ajatuksena olisi kuitenkin ottaa ihan vaan muutama raita, luonnollisuuden rajoissa. En halua näyttää Pamelalta, enkä nyt puhu Pamela Tolasta, joka on erittäin viehättävä nuori nainen. Jeps, kampausideoita etsiessäni katselin erilaisten supertähtien naamoja ja mietin kauneusleikkauksia. Jännittävä tapa käyttää rahojaan. Toisaalta, itse korjaisin vinon hammasrivini mieluusti, jos olisi varaa...

Kaikenlaista. Jollei ole supermalli, jonka palkka riippuu nenän muodosta, harkitsisin kyllä vakavasti "pieniä paranteluja", sen sijaan asenteen parantelu olisi ehkä suositeltavampaa. Oletko koskaan nänyt jonkun, joka on ulkoisesti nykyihanteen mukaisen "superhyvännäköinen", mutta säteilee "rumaa" energiaa? Entä jonkun, joka ei täytä Haluatko Megasuperhottismalliksi-mittoja, mutta josta säteilee kauneus? It's all in the attitude, my friends. Minun ystäväporukassani on tapana aina kehua muita naisia ja iloita ympäröivästä kauneudesta, suosittelen! Kohteliaisuus päivässä pitää kirurgin loitolla!

Tällaisia kampauksia pohdin, eivät ole kaukana tämänhetkisestä, vaan muutama vaaleampi raita ja vähän kerrostusta tarvitaan.







Näin siis blondina pysyminen on hoidossa, ensi kampaamovisiitin teenkin sitten sinne ekokampaamoon Ranskassa. Ja nyt tytöt (ja miksei pojatkin), itsekehuskelu käyntiin ja hymy huulille! Toistelkaa vaikka itsellenne päivittäin peilin edessä: "Olen kaunis ja saan kaiken mitä tarvitsen!" Tehoaa paremmin kuin mikään ihmevoidepurnukka tai kemikaalimeikkikerros! (Lisäksi säännöllinen liikunta ja terveellinen, kasvispitoinen luomuruoka auttavat kummasti!)

Ps. Kuvassakin esiintyvälle Reese Witherspoonillekin sanottiin hänen uransa alussa, ettei hän ole tarpeeksi kaunis, lahjakas jne, mutta ihana Reese uskoi itseensä ja katsokaa missä hän on nyt!

Etanaefekti

Uusin kulttuurishokkini on hitaus, siis oma hitauteni. Ranskassa tuntuu jostain syystä, että aikaa on enemmän ja kaikki kestää vähän kauemmin, kun taas täällä Suomen pääkaupunkiseudulla toimitaan usein huomattavasti tehokkaammin ja kuhnailematta. Olen jo valmiiksi myöhästyilevää tyyppiä (paitsi työtilanteissa, joissa olen opetellut olemaan ajoissa), joten vielä hitaamman rytmin omaksumisessa on huonommatkin puolensa. Olen kuitenkin todennut tyytyväisenä, että uuden kulttuurin ympäröimänä yliaktiivisuuteni ja hektisyyteni on hieman vähentynyt, ja osaan rauhoittua ja pysähtyä tähän hetkeen hieman paremmin. Työsarkaa tosin vielä löytyy.

Olen aina ystävien tapaamisista myöhässä ainakin viisi minuuttia, joka on mielestäni vielä ihan sallittua, viisitoista sen sijaan jo vähän epäkohteliasta (siis jos itse olen myöhässä, kaverit saavat kyllä anteeksi). Kun eilen juoksin jäistä katua pitkin rakasta ystävääni tapaamaan, tunsin yhtäkkiä itseni ihan höntiksi; kyllä ystäväni nyt varmaan selviää vielä muutaman minuutin kahvilassa ilman minuakin. Ennen muuttoani Ranskaan en muista kovasti kyseenalaistaneeni ikuista juoksujalkaelämääni. Toki Ranskassakin on kiireisiä ihmisiä, mutta jostain syystä asiat tapahtuvat silti yleisesti ottaen hitaammin. Siinä on tietysti puolensa.

Kun vanhempani ilmoittivat, että saisin heiltä kyydin kotiin kahvittelun lopuksi, tein lähtöä kaikessa rauhassa, mutten mielestäni mitenkään epätavallisen hitaasti. Puin toppatakin, turkoosin villapipon ja pinkit lapaset päälleni ja odotin kun ystäväni kävi vessassa, sanoin heipat ja lähdin sitten kävelemään kohti kulman takana odottavaa autoa. Kadulla astellessani seurasi ihan ystävällinen, mutta yllättävä tiedustelusoitto 50 metriä ennen perille saapumistani: "Täällä ollaan ja odotetaan!" Kipaisin taas juoksuun.

Kun olin juuri muuttanut Ranskaan, tivasin aina poikaystävältäni, miksei hän ilmoittanut ystävilleen, että olemme puoli tuntia myöhässä illalliselta, bileistä, jne. Nyt ymmärrän: se ei vaan kertakaikkiaan ollut niin vakavaa.

(Kulttuuri)shokkeja ja blondiuden katoavuus

No nyt ollaan sitten täällä hangen ja nietosten keskellä. Ihana joulusää, ja ehdin jo nähdä muutamia ystäviäkin ja juoda glögiä ja syödä pipareita. Saapuminen ei ollut mutkatonta, koneen laskeuduttua Suomeen kapteeni ilmoitti, että toinen moottoreista on rikki ja odotimme tunnin kiitoradalla hinausautoa. Sen jälkeen odotimme 2 tuntia matkatavaroitamme. Ei kyllä harmittanut yhtään, olin vaan kiitollinen, ettei ollut ongelmia koneen ollessa ilmassa. Ja laukkukin löytyi lopulta, onneksi se on pinkki, joten erottaa hyvin muiden laukkujen seasta...

Katselin ja kuuntelin koneessa odotellessamme ihmisiä ympärilläni. Huomasin, että suomalaiset olivat kielitaitoista porukkaa, esimerkiksi edessä oleva härmäläinen herrasmies avasi yllättäen suunsa ja selitti tuntemattomalle ranskalaiselle vierustoverilleen RANSKAKSI, miksi joudumme odottamaan kiitoradalla. Takanani istuva suomalaisnainen taas rupatteli aviomiehelleen espanjaksi ja sitten leperteli vauvalleen suomeksi. Hyvä suomalaiset! Tajusin myös, mihin soppaan olen lusikkani pistänyt, kun katselin muitakin monikulttuurisia pariskuntia lapsineen. Apua, jokajouluinen ja -kesäinen Suomeen lentely on kyllä vihoviimeinen teko, jos välittää vähänkään ympäristöstä. No, tulevaisuudessa pitää miettiä, josko junat ja laivat korvaisivat ilmakyydin.

Yllättäviä oivalluksia ja kulttuurishokkeja:

1. Tiskiharja. Olen kääntänyt kelkkani ja ruvennut pitämään sienistä, joilla Ranskassa tiskataan. Ympäristövaikutuksia en ole selvittänyt, mutta muoviharjan ja luonton hajoavan sienen välillä on ainakin yksi ero. Kuka arvaa? No, toisaalta puinen harja puisilla vaihtopäillä voisi olla paras. Ehkä. Jatkotutkimuksia vaaditaan.

2. Teininä kirosin vanhempieni asuinpaikkakunnan huonoa julkista liikennettä, nyt ylistän sitä! Sekä busseja että junia Helsinkiin ja takaisin, myös yöllä!

3. Pukeuduin -8 asteen säähän, kuin olisin menossa valloittamaan Mount Everestin. Bussipysäkillä kaksi teinityttöä seisoi vieressäni trikoissaan ja ohuissa kaulahuiveissaan, tietysti ilman pipoa. Minulla oli kuuma, ja tunsin itseni turistiksi.

3. Kun saavuin Helsinkiin, näin Kampin lähellä kampaamon ovessa tekstin "Olet ihana!" ja heti sen jälkeen lippakioskiin spreijatun sydämen ja lauseen "Love each other!" Tapasin ihania ystäviäni ja nauroin sydämeni pohjasta. Juttelin yöjunassa työkaverini kavereiden kanssa heidän tulevasta Gambian matkastaan ja he toivottivat sydämellisesti hyvää joulua lähtiessään. Ai mikä juro tuppisuukulttuuri?

4. Suomessa on ihan älyttämön kauniita naisia! Herranjumala sentään, nyt ymmärrän mistä yksi ranskalainen miespuolinen Helsingissä asunut ystäväni aina vouhkasi.

5. Suomeakin voi puhua helposti väärin. Täällä minua ei kuitenkaan korjata niin usein, lukuunottamatta isääni, jolle sanan "keli" käyttö väärässä yhteydessä aiheutti tänään huomattavan stressitilan. Eli nyt kaikille tiedoksi, keli ei tarkoita säätä, vaan ajokeliä, hiihtokeliä, ylipäätään jotain paikasta toiseen liikkumista helpottavaa/vaikeuttavaa sääolosuhdetta. Tulipas sekin nyt selväksi.

Ja sitten tärkeimpään asiaan: Minun hiuksiini. Olen nyt vaiheillut jo jonkin aikaa, (vaiheilla = olla epävarma kahden eri vaihtoehdon välillä, sori iskä) että värjäänkö hiuksiani enää ollenkaan. Löysin ihanan ja värikkäästi sisustetun ekokampaamon Ranskasta, mutta hinnat olivat melkoisen suolaisia. (suolaisia = korkeita, epämiellyttävän olon aiheuttavia) Toinen vaihtoehto on varata kaverin kampaamotuolista hieman epäekologisempi ja halvempi, sekä juorupitoisempi aika. Ja sitten tietysti voin myös säästää rahani ja erittäin pitkän juurikasvuni. Myönnän sen nyt tässä sitten julkisesti, hei olen Mademoiselle Fromage ja olen maantienharmaa. Kuten äidillänikin kävi, hiukseni ovat tummenneet iän myötä. Nyt 26-vuotiaana olen jopa löytänyt muutamia tummanruskeita hiuksia takaraivostani. Kääk. Jos siis haluan välttää blondiuden katoamisen (siis fyysisen blondiuden, henkinen on ja pysyy, amen) niin, öö, tota, mun täytyis kai löytää joku sellanen väri, joka sit niinku, öö, lupaa "peittää tummanruskeat hiukset"? Vai?

Noh, vakavasti puhuen, hiusteni tähänastinen väri on harmillista kyllä aika hyvä valttikortti Ranskan työmarkkinoilla, vaikka halua muistuttaa kaikkia lukijoitani siitä, ettei se tietenkään korvaa ammattitaitoa. Vakavan sävyn saavuttaminen kirjoittamiseeni on tänään näemmä minulle haastavaa, mutta kysymys kuuluu yhä, mitä teen hiuksilleni nyt. To be blonde or not to be, siinäpä tosiaan visainen kysymys. Tosin tiedän jo, mitä (naispuolinen ja myöskin blondi) ranskalainen teatteriohjaajani vastaisi tähän.

Inspiraatiosta, yhteydestä ja rakkaudesta

Omia ja kanssaihmisten toimia, puheita ja kirjoitteluja seurailtuani ja Deepak Chopran (joskus vähän ärsyttävän kaupallinen, mutta muuten mielenkiintoinen kaveri) kirjaa "Polku rakkauteen" luettuani olen päätynyt pohtimaan rakkautta, inspiraatiota ja yhteyttä kanssaihmisiin. Rakkaus voi olla ymmärrrystä, empatiaa, koskettamista, kuuntelemista, näkemistä, nauramista, pysähtymistä, armollisuutta, hellyyttä, anteeksiantoa, tsemppausta, luopumista, antautumista, iloa, huolenpitoa, hyväksyntää, hellittämistä, joo:n sanomista yllättäville asioille... Kun ajattelemme näitä kaikkia asioita rakkauden kautta, voimme huomata itsessämme täysin vastakkaisia toimintamalleja ja defenssimekanismeja, joita pidämme ehkä täysin normaaleina ja tarpeellisina.

Kuten Chopra mainitsee, me emme ole tunteitamme, ja negatiiviset käyttäytymismallit eivät ole kiinteä osa meitä. Voimme irroittaa niistä harjoittelemalla uusia rakkaudellisempia tapoja kohdata kanssaihmisemme ja itsemme. (Olen tykästynyt sanaan "kanssaihminen", jotenkin se muistuttaa minua siitä, että olemme samassa veneessä, yhdessä tällä planeetalla!) Lähiaikoina olen hankalan tilanteen tai tunteen keskellä yrittänyt pysähtyä ja hengitellä hetken, tiedostaa vanhat käyttäytymismallit ja sanoa ääneen jotain, joka veisi kohti rakkautta. Uuvuttavan riidan keskellä olen sanonut ääneen, että olen pahoillani, ilmaista, että ymmärrän toisen olotilan, syyn pahaan mieleen ja kertoa myös avoimesti miltä minusta tuntuu, syyllistämättä. Olen pyrkinyt löytämään ratkaisuja ja tuomaan esiin rakkauttani ja haluani löytää molempia tyydyttävä tilanne. Vaikka tällainen voi tuntua vaikealta, on tunnelma aina muuttunut ja yhteisymmärrys kasvanut pikkuhiljaa. Myös toisen ihmisen koskettaminen, halaaminen ja silmiin katsominen "rakkaudellisiin" sanoihin yhdistettynä on edesauttanut yhteisymmärryksen ja/tai hyvän olon saavuttamista.

Empatia syntyy yhteyden kokemuksesta, siitä että olemme siinä samassa veneessä ja voimme ymmärtää toisiamme paremmin kuin osaamme usein kuvitellakaan! Ulkonäöstämme, tyylistämme tai syömästämme ruuasta huolimatta olemme arvokkaita, kauniita, tärkeitä ja samalla matkalla. Ulkoisten ja pinnallisten huomioiden sijaan voimme tehdä huomioita toisistamme selvänäköisemmin ja kirkkaammin, kun katsomme toisiamme rakkauden ja hyväksynnän silmin. Silloin näemmekin samanlaisen olennon kuin me, jolla on hyvin samanlaiset tarpeet ja toiveet elämältä, kuten eräs rakas ystäväni. Hän uskalsi työpaikan menettämisen partaalla pettymyksestään huolimatta nähdä "kilpailijansa" ihmisenä, joka tarvitsi työpaikan kipeämmin kuin hän, ja uskoi surunkin keskellä, että hänen itsensä eteen tulisi varmasti uusi ja parempi tilaisuus. Ja arvatkaa, miten hänelle tällä asenteella kävi? ;)

Tällainen rakkaudellinen näkemys on aidoin inspiraation lähde, jos haluamme muuttaa maailmaa. Omaan erilaisuuteen sulkeutuminen on monella tapaa vahingollista, vaikka en tietysti väitäkään, että kaikki olisivat samanlaisia. Pointtina on, että erillisyys ja täysi erilaisuus on harhaa, ja jos tämä kuulostaa huuhaalta, niin puhumalla kanssaihmisten kanssa se alkaakin kuulostaa todelliselta; meillä on yhteistä, me pelkäämme, toivomme, jännitämme, suremme, iloitsemme, uskallamme, rakastamme. Me voimme ymmärtää toisiamme! Olin kerran kurssilla, jonka vetäjä totesi, että mitä pienemmät rajat teet itsesi ympärille, sen suurempi on tila, jonka jätät ulkopuolellesi. Avataan ovemme rakkaudelle, toisillemme ja uusista oivalluksista inspiroitumiselle! (Nyt tuli korkealentoista tavaraa, mutta ensi kerralla voin sitten puhua tukkani värjäämisestä tai värjäämättä jättämisestä.)

Ihmeparantuminen, pikkujoulut ja muita seikkailuja

Luulen vakaasti sairastaneeni nyt sen kuuluisen sikainfluenssan, sen verran vastasivat oireet kuvauksia (kamala päänsärky, voimattomuus, kurkkukipu, yskä, nuha, hengitysvaikeudet). Mutta hyviä uutisia: Viiden päivän kunnollinen lepo, valkosipuli, spirulina, D-vitamiini, C-vitamiini, inkivääri, höyryhengitys, hunaja, sitruuna ja Yogi-tee auttoivat minut viikossa sellaiseen kuntoon, että uskalsin vetää pari tanssituntia ja mennä teatteritreeneihin. Yskä ja nuha ovat pysyneet vielä näin yli kahdenkin viikon päästä sairastumisesta, mutta vedän yhä edellämainittuja dopingeja, erityisesti iltaisin höyryhengitystä. Spirulinaa sen sijaan kannattaa ehkä kokemukseni mukaan välttää iltaisin, se taitaa olla turhan tuhtia tavaraa ainakin minulle, valvoin (luultavasti) sen takia pari yötä putkeen.

Pikkujoulut olivat aivan mahtavat, olimme kutsuneet ystäviä kylään ja tein ihanan äitini lähettämän piparimaustepussin ja reseptin avulla pipareita. Suomalaisen tumman siirapin puute tosin jätti maun hieman laimeaksi, mutta ainakin jauhettu pomeranssinkuori oli tällä kertaa mukana. Tein glögiä hieman vedellä laimennetusta rypälemehusta, ja se onnistui yli odotusten; kaneli, inkivääri, kardemumma ja neilikka maustoivat juoman täydelliseksi!

Meillä vieraili myös violettipartainen joulupukki ja kolme kaunista apulaista erivärisine höyhenpuuhkineen, yhdessä he jakoivat kierrätyslahjat: jokainen vieras oli tuonut kotoaan jonkun hassunhauskan/tarpeellisen/kivan esineen, jota ei itse enää tarvinnut. Paketeista (jotka olivat nekin kierrätyspaperein ja -naruin tehtyjä) paljastui kirjoja, koriste-esineitä, suitsukkeita, amuletteja, espressokannu ja kaksi liukuria! Olen todella innostunut tästä kierrätyslahja-ajatuksesta, sillä jotenkin maagisesti kaikille osui sopiva lahja!

Nyt vaan kierrätysjouluaattoa odotellessa, meidän suvussamme ajatus lanseerattiin muistaakseni jo pari vuotta sitten. Maailmassa on jo niiiiiin paljon tavaraa, että tänä jouluna ajattelin erityisesti boikotoida tavaramaniaa ja uuden ostamista. Sellaisesta etääntyy nopeasti, kun tajuaa, miten tyhjä ja vastuuton kiihkoshoppailun pohjimmainen ideologia on: tavara tekee onnelliseksi, ympäristön huonovointisuudesta tinkimättä! Ja rahaakin kuluu siinä sivussa mukavasti...

Joululahjaideoitani tähän mennessä, kierrätyksen lisäksi:

* Jotain sympaattista ja itsetehtyä


Mikään lahja ei ole ilahduttanut minua niin paljon, kuin rakkaimpien ystävieni isolle vaaleanpunaiselle kartongille tekemä pinkki ja kimalteleva kuva- ja tekstikollaasi, jonka sain läksiäislahjaksi, kun muutin Ranskaan. Siinä on vuosien aikana kertyneitä lentäviä lauseita, kuvia ihanista hetkistä yhdessä, tsemppaavia kommentteja ja kehuja. Eikä varmasti ollut kallis, ja tämäntyyppisiä asioita voi tehdä kierrätysmateriaaleista ja kaikesta, mitä kotoa löytyy! (liima, kankaat, paperit, aikakauslehdet, värikynät, tussit, napit, rikkinäiset korut, postikortit, jne...) Ihanuutta!

* Lahjakortit: Hieronta, kampaamokäynti (ekokampaamo?), manikyyri, lävistys, tatuointi, teatterikäynti, leffaliput, tanssitunnit, joogatunnit, konserttiliput, ravintolailta.....

* Toiminnallinen/sosiaalinen lahjakortti: joulusiivous vanhemmille/isovanhemmille, muuttoapu kaverille, hieronta kumppanille, suunnittele ihana päivä ystävän/ystävien/kumppanin kanssa, viikon tiskauslupaus kämppikselle...

* Lahjat sinne, missä niitä tarvitaan: lahjoitus Veikko Hurstin säätiölle, laina kehitysmaiden naisten yritysten perustamiseen, vuohi, rahaa ympäristönsuojeluun.... Lahjan saajalle kaunis kortti, jossa kerrot, miksi valitsit tällaisen lahjan!

* Luomutuotteet, ekologiset siivoustuotteet (hauska tapa saada joku kaveri kokeilemaan uutta, muttei ehkä kannata antaa äidille), luonnonmukainen kosmetiikka, kierrätysmateriaaleista valmistetut tuotteet...

* Rakkauden osoittaminen, hyvien asioiden ääneen sanominen ja ilon levittäminen ympärille. Parasta!

"You've got to believe it before you can see it!"

Suomessa asuessani olin harvoin sairaana, varsinkin viimeisen vuoden aikana en muista olleeni flunssassa juuri ollenkaan, ehkä kerran jos sitäkään. Ranskassa asumiseni aikana olen ollut kipeänä suunnilleen 5-6 kertaa, ja joka kerralla oikein kunnolla, muutaman kerran kuumeenkin kanssa, vaikka ennen minulla ei ollut kuumetta juuri koskaan. Ehkä olen myös sairastanut sikainfluenssan tietämättäni, tai ehkä sairastan sitä nyt. No, terveisiä nyt kuitenkin sängyn pohjalta, laitan tänne tällä kertaa vähän vanhempaa tekstiä. Nämä ovat vaihto-oppilasaikani itsepsyykkauskirjoitelmia, joita olin raapustellut kalenterini sivuille:


"Anna itsellesi vapaapäiviä! Suunnittele tulevaisuutta sellaiseksi kuin sen haluat olevan. Usko unelmiisi. Olet lahjakas, kaunis ja mielenkiintoinen! Lue näytelmiä, tutustu kiinnostaviin ihmisiin ja katso erilaisia elokuvia. Keskity asioihin, jotka vievät sinua eteenpäin. Älä huolehdi muista tai tee asioita muiden takia, olet vastuussa itsestäsi ja vain itsestäsi. Vapauta itsesi vaatimuksista ja keskity mahdollisuuksiisi. Nuku hyvin. Älä lannistu äläkä jännitä liikaa; mikään ei ole niin vakavaa. Jos pistät sydämesi kaikkeen mitä teet, tapahtuu ihmeitä. Älä odota ihmeitä, tee ihmeitä. Vapaudu rajoittavista käyttäytymismalleista: ole riehakas, uskalla erottua, uskalla loistaa, uskalla olla oma luonnollinen, ihana, hurmaava, taitava, innostunut itsesi."

"Hengitä syvään! Sinun ei tarvitse kannatella ketään/mitään. Ota rennosti! Pidä huolta omista tarpeistasi! Saat mitä tarvitset, un pyydät sitä. Olet ihana ja ansaitset rakkautta ja huolenpitoa. Uskalla olla välillä huono, epävarma, väsynyt. Keskity siihen mikä on sinulle tärkeää! Ole yhteydessä sinulle tärkeisiin ihmisiin. Älä välitä liikaa siitä, mitä muut ajattelevat! Tanssi, kun huvittaa! Usko unelmiisi! Tee töitä sen eteen, että onnistut! Tee unelmakartta! Etene päivä kerrallaan, ei ole kiire. Olet sopivan ikäinen ja voit yhä päästä minne haluat."

No, jokainen lukija poimikoon näistä itselleen sopivat vahvistuslauseet, ainakin itselleni suurin osa toimii edelleen, vaikka vaihto-opiskelustani onkin jo pari vuotta. Olen kuitenkin onneksi edistynyt ainakin yhdessä asiassa, jonka mainitsin ihan kahteen kertaan: Uskon unelmiini. Ja uskon myös siihen, että aika lailla mikä vaan on mahdollista, kun siihen vain uskoo itse. Kerran yhdessä Loch Nessin hirviöstä kertovassa lällyperhe-elokuvassa pieni tyttö totesi aikuiselle miehelle: "You've got to believe it before you can see it!" Juuri näin!

"Mihin ikinä meen..."

Lähiaikoina kadulla kävellessäni minut on toisinaan yllättänyt todella voimakas ikäväntunne. Olen yleensä ikävöinyt ihme kyllä poikaystävääni (joka todella on siis ihan samassa maassa kanssani), mutta hetkittäin myös perhettäni ja ystäviäni täällä Ranskassa tai Suomessa. Ikävä on tuntunut todella fyysisenä ja välillä lamaannuttavana. Mukavat illanvietot (esim. eilen ihanan suomalaisnaisporukan kanssa ja tänään S:n, K:n ja parin muun ystävän kanssa), skypetreffit ja kotona saadut halaukset ja huomionosoitukset tosin helpottavat tätä oloa, mutta kyse on ihan varmasti jostain syvästä tunteesta, joka kumpuaa muutosta ulkomaille, ja muutenkin hetkittäisestä hauraasta olostani.

Ikävä kohtuullisen lähellä sijaitsevaa poikaystävääni kohtaan johtuu varmaan yhteisen ajan puutteesta. Aikataulut eivät mene yksiin, päivärytmit ovat erilaiset ja miesparka on nyt muutenkin aika työllistetty ennen joulua. Yhdessä asuminen ei todellakaan tarkoita sitä, että parisuhde pysyy automaattisesti läheisenä. Jos alkaa tuntua siltä, että asuu kämppäkaverin kanssa, voisi ehkä olla oikea hetki järjestää yhteinen päivä jotain kivaa puuhaillen?

Huomaan myös, että tarvitsen (itsediagnosoidun) masennukseni "toipilasvaiheessa" paljon läheisyyttä, hellyyttä, mutkattomuutta ja asioiden ääneen sanomista. Myös ystävyyssuhteiden kanssa olen herkillä, ja huomasin tänään pelkääväni välillä menettäväni ystäväni, jos joku vaikkapa reagoi negatiivisesti johonkin mitä sanon tai teen. Tämä voi tosin myös juontaa juurensa jo jonkin aikaa ennen Ranskaan muuttoa läpikäymääni vaiheeseen, jossa tunsin menettäväni monet tärkeät asiat ja ihmiset elämästäni lyhyen ajan sisällä. Nyt tuntuu joka tapauksessa siltä, että minulla on todella poikkeuksellisen vahva tarve kertoa ympärilläni oleville (uusille) ihmisille, miten tärkeitä ja rakkaita he (jo) minulle ovat.


Yksi viisas ystäväni totesi kerran, että ihmisellä voi olla monta kotia. Koti-ikävä ei ole aiemmin kuulunut sanavarastooni, koska olen ollut tietysti ah-niin-vapaa ja itsenäinen nuori nainen, mutta nyt alan ymmärtää mistä on kyse. Ikävöin omaa kotiani Helsingissä, sitä jossa ehdin asua 4 vuotta ja luoda siitä oman pesän ja turvapaikan, josta pääsin helposti ystäviä tapaamaan ja jossa kaikki (tapettien pikkuisia repeämiä ja värjäytymiä myöten) oli niin tuttua ja turvallista. No, missä kaikkialla kotini on nyt? Hetkittäin se on täällä, kirjaimellisessa kodissani - makuuhuoneessa tiikerini vieressä, sohvalla valkoisen villaviltin sisällä, ruokapöydässä, kun syömme ja juttelemme elämästä - välillä (kuten nyt) internetin bittiavaruudessa, osittain Suomessa lapsuudenkodissani, joskus yksinkertaisesti kotoisassa seurassa ollessani, ja sitten myös toisinaan ihan missä vaan, kun siltä tuntuu - sen tuntee sydämessä, rintakehässä, vatsanpohjassa.

En kuitenkaan kärsi kroonisesta "katkeruusikävästä", joka aiheuttaa jatkuvaa valittamista, pessimismiä ja epäkiitollisuutta. Tätä ei pidä sekoittaa masennukseen tai ulkomaillemuuton kriisivaiheeseen, vaan kyse on siis elämän myrkyttämisestä negatiivisuudella; keskitymällä menneeseen/menetettyyn sen sijaan, että näkisi sen, mitä kaunista ja hyvää nykyhetkestä ja ympärillä olevista uusista asioista voi ammentaa. Luin muutamia tämäntyyppisiä kirjoituksia ulkomaille muuttaneiden suomalaisten foorumeista, enkä onneksi koe sielunsisaruutta heidän kanssaan. Kaunein sieltä löytynyt ajatus oli onneksi viisaan ystäväni ajatusmallin kaltainen: meillä ulkomaille muuttaneilla on vaan monta kotia, monta kotimaata. Ja tämä viisas ystävänikin omaa näin ajatellen ainakin neljä hyvin erilaista, ihanaa ja jännittävää kotimaata.

Lopulta melkein missä vaan voi olla kotonaan, kun vaan päättää niin. Asenne ratkaisee!