Muuto(ste)n aika

Olen päättänyt muuttaa Lyoniin.

Muuton syyt:

1. Töiden saaminen helpottuu, jos asun siellä, mistä niitä löytyy huomattavasti enemmän. Täällä pikkukaupungissa olen jo kaikkeni antanut, lähes tuloksetta. Myös kontakteja mahdollisiin työpaikkoihin saa paremmin, jos pyörii siellä, missä asiat tapahtuvat.

2. Kaikki ystäväni asuvat Lyonissa, yhtä lukuunottamatta (ja hänkin vain väliaikaisesti).

3. Haluan elää spontaanimpaa elämää, haluan että voin lähteä teatteriin tai kahvilaan kavereiden kanssa tai yksin. Haluan olla enemmän ihmisten ja tapahtumien ympäröimänä, pikkukaupungin rajamaille eristäytymisen sijaan. Ja tuntea itseni ehkä ihan pikkuisen vähemmän Outolinnuksi sorsien keskellä, olla hieman enemmän rauhassa huuteluilta ja tuijotuksilta...

4. Junaliikenne Lyonin ja tämän pikkukaupungin välillä takkuilee jatkuvasti niin pahasti, että se hankaloittaa elämääni liikaa. Vai mitä sanotte 2 viikon lakosta, jonka aikana kulkee huomattavasti vähemmän (reilusti myöhässä olevia) junia/busseja, joihin ei mahdu sisälle? Tai siitä, että vaikka lakko on jo ohi, eilinen juna oli yllättäen korvattu bussilla ja 20 minuutin matka kesti tunnin, ja että paluujuna oli tunnin myöhässä tuntemattomasta syystä?

5. Haluan pyöräillä tai matkustaa metrolla, ratikalla tai bussilla sen sijaan, että kävelen 45 minuuttia, otan kerran tunnissa tai harvemmin kulkevan bussin tai pyydän poikaystävältä autokyydin.

6. Minun täytyy itsenäistyä tässä maassa, oppia miten asiat hoidetaan omin neuvoin - ja ehkä vähän myös ystävien neuvojen avulla. Olen aloittanut kuuntelemalla Destiny's Childin biisiä Independent Woman.

Tosin oikeus päätöksen muuttamiseen pidätetään allekirjoittaneella. Tarvitsen päätöksiä itseäni varten, tarvitsen olosuhteita, joissa saan toteuttaa itseäni paremmin. Poikaystäväni taas ei halua luopua itse alusta asti asunnoksi remontoimastaan kämpästä, ajaa ruuhkassa 30 kilometrin päähän töihin, eikä asua pienemmässä asunnossa, joten kyse on henkilökohtaisesta muutosta, ja siten myös pienestä etäisyyden ottamisesta parisuhteessamme.

Siteeraan Anthony de Melloa:

Minä elän omaa elämääni. Kuljen omia teitäni. Otan itselleni vapauden ajatella omia ajatuksiani, seurata omia taipumuksiani ja mieltymyksiäni. (...) Herääminen on osaksi sitä, että elätte elämäänne niin kuin se on teistä itsestänne sopivaa. Ja ymmärtäkää tämä: se ei ole itsekkyyttä. Itsekkyyttä on se, että vaatii jotakuta toista elämään niin kuin TEISTÄ on sopivaa.


Onhan täällä pikkukaupungissa asumisella toki hyvätkin puolensa, kuten ihana lenkkipolku pienen joen varressa, kaunis keskusta (jossa emme tosin asu), eksoottinen muslimiasukkaiden värittämä kulttuuriympäristö (jolla on myös huonot puolensa), hyvä kaupunginteatteri, ja tietysti meidän kotimme, johon olen jo kotiutunut todella hyvin. Ikävää, että kodin ulkopuolella ei ole kovasti asioita, jotka kiinnittäisivät minut tänne.

Sitten on tietysti muitakin syitä, miksi henkilökohtainen muuttoni on vähän harmillinen juttu.

Ei pelkkiä patonkeja ja baskereita...

Ellan blogissa oli 50 asiaa Ranskasta, tässä oma lyhyempi, noin 20-kohtainen versioni, joka perustuu henkilökohtaisten Lyonin seudun havaintojeni lisäksi satunnaisiin Pariisin-visiitteihini ja yleiseen ylivoimaiseen tietäväisyyteeni sekä suomalais-, ruotsalais- ja englantilaisystävieni kokemuksiin.


1. Ranskalaiset letut ovat suomalaisiin verrattuna ohuita ja mauttomia, mutta Nutella pelastaa maun aika hyvin.

2. Kesä kestää Lyonin korkeuksilla puolisen vuotta, talvi taas pari kuukautta. Siis suomalaisittain asiaa tarkasteltuna.

3. Dubbaus on tietysti yleisesti tunnettu ilmiö, mutta leffavuokraamosta voi jopa löytää Jennifer Anistonin tähdittämän Hollywood-pläjäyksen, josta EI VOI valita englanninkielistä alkuperäisversiota. Siis DVD:ltä.

4. Paikallinen yleinen sauna on lähi-idän versio, Hammam (Wikipedian mukaan tuttavallisemmin turkkilainen sauna), jossa pidetään biksut päällä. Paitsi yläosan voi välillä ottaa pois.

5. Junatyöntekijät unohtavat välillä olla lakossa, mutta palaavat nopeasti ruotuun. Myös ekologisuuden kannalta on ikävää, ettei julkiseen liikenteeseen voi luottaa...

6. Ranska tuntuu toisinaan olevan maailman tärkein kieli ja sen osaamattomuus kovin ihmetyttävä asia, vaikka olisitkin erimaalainen kuin patonkimaalainen. Englanti, no niin no, sehän onkin sinun äidinkielesi, koska olet suomalainen.

7. Kahvilassa ei tavallisesti ole tapana syödä mitään, (taideteosmaisia) leivonnaisia saa leipomosta. Kesti jonkin aikaa löytää meille suomalaisille Lyonista oma "Strinberg".

8. Ranskalaiset ovat pyhällä lounastauolla klo 12-14. Silloin ei kannata yrittää hoitaa muita asioita kuin syömiseen liittyviä.

9. Jos näet jonkun (kenet vaan), joka syö jossain jotain, voit toivottaa hänelle "Bon appétit!" Näin voi myös toivottaa esimerkiksi lounastaukoa/illallista edeltävien tapaamisten lopuksi.

10. Kouluissa kaikkia opettajia puhutellaan Monsieur tai Madame X:nä, ja heitä luonnollisesti teititellään.

11. Selkäsauna on yleisesti hyväksytty kasvatusmenetelmä. Lapsia läpsitään välillä myös poskille julkisilla paikoilla. Kerran näin, kun äiti löi tytärtään ja tytär hetken kuluttua pikkuveljeään. Ystäväni tuumaili, että eteläeurooppalainen temperamentti vaatii kovemmat otteet.

12. Jos sinulla on vaaleat hiukset ja outo aksentti, olet: a) englantilainen b) saksalainen, c) puolalainen, d) venäläinen, e) tanskalainen , f) no entäs norjalainen?

13. Täällä meilläpäin on ihan ok pysähtyä autolla keskelle tietä jutustelemaan kaverin kanssa.

14. Puurolle ei ole ranskankielistä sanaa, vaan se on englannista lainattu "poridge". Oliko tuo nyt sitten mikään yllätys maassa, jossa aamulla syödään lettuja nutellan kera, suklaakeksejä, pain au chocolat'ta, valkoista leipää hillolla ja jopa kakkuja...

15. Ennen illallista on aperitiivin aika. Silloin nautitaan sipsejä, oliiveja, suolapähkinöitä ja sitten joku drinkki tai mehulasillinen. Tämän ja kohdan 14 valossa mikä ihme sitten on ranskalaisten naisten hoikkuuden salaisuus? Pitkät ateriavälit!


16. Luomu on melko halpaa ja sitä löytyy pienistäkin kaupoista. Lemppariluomutuotteeni ovat luomukaurahiutaleet, jotka ovat täällä halvempia kuin epäluomut kilpailijansa.

17. Ranskan maine flirttailumaana saattaa olla syntynyt esimerkiksi siksi, että naisia tuijotetaan usein kadulla estoitta. Toisinaan myös kommentit tai huutelu tulevat kysymykseen. Aluksi tällainen flirttailu voi tuntua kivalta ja eksoottiselta, myöhemmin saattaa esiintyä myös lievää allergiaa.

18. Mystinen keltakantinen kierrätyslaatikko on tarkoitettu sekalaiselle pakkausmateriaalille, ja suuri kysymys onkin, kuka ne lajittelee jossain (vai lajitteleeko) ja miten tarkasti?

19. Jos olet suomalainen, aksenttisi on aina joko englantilainen tai venäläinen.

20. Kohteliaisuus ennen kaikkea. Jo sekin kertoo paljon, että täällä sanotaan kaikille aina "hyvää päivää" (bonjour), tai läheisille tyypeille "terve" (salut). "Moi"-tyyppistä ilmaisua ei ehkä edes ole olemassa?

21. Kohteliaisuus ennen kaikkea, osa 2: Ravintolassa voidaan toivottaa saapuessa hyvää iltaa lähellä istuvalle seurueellekin, ja lähtiessä hyvää illanjatkoa.

22. Kohteliaisuus ennen kaikkea, osa 3: Työhakemuksen ja muidenkin virallisten kirjeiden ja mailien lopussa on ihan normaalia kirjoittaa seuraavantyyppinen (vapaasti suomennettu) lause: "Sallinettehan, hyvä herra/rouva, että osoitan teille mitä vilpittömimmät tervehdykseni!"

23. Stephen Clarke ei antanut turhaan elämästään Ranskassa kertovalle kirjalleen nimeksi "A Year in the Mèrde". Minulle on onneksi kehittynyt melko hyvä koirankakkatutka.

24. Useimmiten kirpputorit ovat kertaluontoisia ja niitä löytää sattumanvaraisesti keväällä ja kesällä kaduilta. Pariisissa on ihania vintage-kauppoja, jotka ovat hintatasoltaan Suomen UFF:ia lähellä.

25. Patonki kainolossa kulkevia ihmisiä voi ihan oikeastikin nähdä kadulla tässä valkoisen leivän luvatussa maassa, mutta baskeria ei ole kenelläkään. Ja jos on, kyseessä on Pariisilainen turistivedätysravintola.

Rohkeus, mukavuusalue ja passiivisuustila

Voi teita. Joudutte arvaamaan nyt ä-kirjaimet, koska en jaksa joka kerta tehda tuota ¨-merkkiä (no nyt jaksoin, jee) a-kirjaimen paalle. Kannettava tietokoneeni meni rikki ja kaytossa on siis poikaystavan ranskalainen nappaimisto.

Ranskalainen nayttelijakaverini lahetti asken minulle sahkopostiin tyopaikkailmoituksen, jossa haetaan nayttelijoita tanne pikkukaupunkiin eraaseen teatteriseurueeseen. Elamme jannittavia aikoja. Ikavaa, etten jaksa enaa innostua mistaan. Ajattelen vaan, etta noniin, taas uusi tilaisuus pettya. Asken eras rakas ystavani kuvaili minua skypessa jutellessamme rohkeaksi. Koska luen juuri Anthony De Mellon Havahtumista, totesin, etten ole sen rohkeampi kuin kukaan muukaan. Olen niin rohkea, kuin uskallan olla, kuten kaikki muutkin.


Olen pohtinut, olenko sittenkaan uskaltanut poistua mukavuusalueeltani, rikkoa rajojani ja hyppia uusiin ulottuvuuksiin. Vaitan, etta muutto Ranskaan ei ollut rohkeutta, se oli vaan seuraava sopivan kiinnostavalta tuntuva askel tiellani. Leikittelin tanaan ajatuksella siita, etta menisin tyomaalle toihin. Lapioimaan, kantamaan tavaroita, sinne aijien sekaan. Jotain uutta, jotain haastavaa, jotain fyysista. Todennakoisesti paadyn kuitenkin vahan pienempien haasteiden eteen, vaikkapa taman kesan teatteri- ja musiikkifestivaaleille assisteeraamaan, kuten toinen ihana ystava minulle on ehdottanut.

Harvoin olen tuntenut nain suurta vastenmielisyytta minkaan tekemiseen. Ei vaan huvita enaa yrittaa. Aika yllattavaa tekstia neiti Juustolta. Olen asettunut - muka olosuhteiden pakosta - johonkin passiivisuustilaan, jossa nyt marehdin. Marehtiminen on juuri oikea sana, koska De Mellokin muistuttaa, ettemme halua tulla onnellisiksi, parantua tai herata. Haluamme vaan kivunlievitysta.

Ehka olenkin pelkuri. Ehka muutto Ranskaan olikin pakenemista tai ripustautumista kuvitelmiin, jotka olin kehitellyt omassa pikku paassani. Ehka haluan vaan epaonnistua, koska onnistuminen olisi liian pelottavaa. Ja oikeastaan minun ei edes pitaisi haluta onnistua tai menestya, silla minun pitaisi vaan olla onnellinen onnellisuuden vuoksi ja elaa tassa hetkessa. Viis tyopaikasta ja rahasta.

Soitanpa heti siita tyopaikkailmoituksesta. Kiitos, Anthony De Mello!

Henkisen hipin parisuhdekoulu

Teini-iän batiikkivärjättyjen lempparivaatteideni kirpputorilla myymisen jälkeen olen mielestäni yhä henkisesti hippi, ainakin osittain. Ekologisuus, huuhaa-uskovaisuus (tarot-kortit, energiat, telepatia, reiki...) ja spontaani elämänasenne ovat jääneet pysyäkseen, mutta osa haahuiluasenteestani on karissut pois. Muistan kerran teininä pohtineeni, kuinka voisin rakastaa esimerkiksi yhtä ihmistä enemmän kuin jotain toista, että miten universaali rakkaus muka voisi kohdistua johonkin yksilöön, miten voisin rakastaa "romanttisesti" jotain yksittäistä henkilöä? Minähän rakastin kaikkia, rakkaus vain säteili minusta! Sittemmin olen oppinut yhtä ja toista rakkaudesta ja sen monista ilmenemismuodoista, ja universaalin rakkauden rinnalle on hiipinyt monenlaisia erilaisia rakkauksia, joiden olemassaolon toteaminen on ollut huojentavaa.

Seurustelen kymmenettä kertaa vakavammin. Näihin kymmeneen kertaan on mahtunut erilaisia yhteisiä teitä erilaisten ihmisten kanssa, muutaman kuukauden suhteista kolmen vuoden suhteeseen, joka tosin katkesi joksikin aikaa. Olen jättänyt, tullut jätetyksi, pettänyt, tullut petetyksi - ja ennenkaikkea olen antanut anteeksi, itselleni ja toiselle. On karua myöntää, että satutin ihmisiä, jotka olivat minulle rakkaita. Muistan erään entisen poikaystävän todenneen, että hän ajattelee toisinaan olevansa jonkun oppitunti. Ja hänkin on kohdannut omat oppituntinsa, joista minä olin yksi. Itselleni parisuhteet ovatkin ehkä olleet kaikkein tärkein elämänkoulu.

Yksi läksyni on jäänyt painamaan kaikkein eniten, sillä satutin syvästi ihmistä, joka oli minulle todella rakas ja tärkeä, jonka kanssa olisin ehkä toisessa elämänvaiheessa uskaltanut sitoutua yhteiseen elämään. Kaksikymmentä ikävuotta eivät kuitenkaan olleet vielä opettaneet minua tarpeeksi, ja erosimme omasta aloitteestani kaksi kertaa. Kyse oli kai kasvukivuista, ja epätasapainosta, joka välillämme vallitsi.

"Sinkkuelämää"-sarjan Carrie kohteli tällä tavalla Aidania, joka oli sympaattinen ja lämmin mies. Liian kiltti? Liian sitoutuva? Mikä Carrieta pelotti sellaisessa turvallisessa ja mahtavassa tyypissä? Miksi paeta jotain niin hyvää? No, kai elämä kuljetti kohti uusia oppitunteja, kipuja ja kokemuksia, joita Carrie vielä tarvitsi kasvaakseen. Kun toinen meistä tarvitsi turvaa, toinen hakeutui vaikeuksiin ja entistä hankalempiin tilanteisiin. Minun oli kai tarkoitus kohdata pelkoni mahdollisimman konkreettisesti. Toivon, että Aidankin vahvistui, oppi asettamaan rajoja ja sanomaan "ei" kaltaisilleni Carrieille.


Suurin sydämeni särkyminen tapahtui, kun palasin vaihto-oppilasreissulta. Silloinen poikaystäväni jätti minut, jouduimme välirikkoon rakkaan ystäväni kanssa ja menetin rakkaan Alppilan asuntoni. Olin tyhjän päällä, tunsin, että menetän kaiken, kaikki valuu sormieni välistä kuin hiekka. Luulin parisuhteemme kestävän ikuisesti, luulin ystävyytemme olevan lujaakin lujempi (mikä myöhemmin osottautuikin taas todeksi), luulin voivani asua pikkuisessa kodissani aina. Kun tapasin nykyisen poikaystäväni, olin sisäisesti riekaleina, ja rinnassani tuntui jatkuvasti pistävä kipu. Kerroin elämäntilanteestani komealle ranskalaismiehelle, jonka olin bongannut baarissa. Tapailimme viikon ajan, hän oli lomalla Suomessa ystäväänsä tapaamassa. Kun hän tuli kylään, en edes poistanut seinältä mahdottomalta vaikuttavaa (ja ehkä myös sellaiseksi tarkoitettua) 28 kohdan listaa siitä, mitä halusin seuraavalta kumppaniltani. Sehän oli sitäpaitsi suomeksi! Viimeisenä iltana, kaverini kellarijameissa tunsin kivun tilalla jotan muuta, kun katsoin ranskalaista seuralaistani. Hups, eihän tässä näin pitänyt käydä!

Seurasi ankara skypettely, facebookkailu, Suomessa asuvan ystävän kuulustelu Espalla jätskin ääressä, 28 kohdan listan läpi käyminen "raksi ruuttuun"-tyypisesti, ja lopulta lentokentälle vastaan meno, vain kymmenen päivää hyvästien jälkeen. Ja pian päätimme, että nyt näyttää niin hyvältä, että kannattaa yrittää. Ensitapaamisestamme kului vain kolmisen kuukautta, että päätin muuttaa koulusta valmistuttuani Ranskaan, ja vajaa vuosi siihen, että sain päätökseni toteutettua.

Viimeisin suhteeni on vienyt minut kaikkein kauimmaksi, monella tapaa.

Kotejani vuosien varrelta

Lapsuudenkoti


Ensimmäinen "oma" koti Alppilassa


Vaihto-oppilaan koti Englannissa


Väliaikaiskoti isovanhempien luona Kruununhaassa


Väliaikaiskoti ystävän luona Pitäjänmäellä


Koti Punavuoressa


Koti Ranskassa

Syntymäpäivä

Ei ole maailman paras fiilis, poikaystävä on kipeänä, työasiat edelleen olemattomassa vaiheessa ja kello näyttää jo kohta yhtä yöllä, eikä huvita mennä nukkumaan. Tänään on syntymäpäiväni. Ajattelin pistää tähän pari kuvaa lähiaikoina koetuista kivoista hetkistä. Ensimmäisenä viesti, joka odotti eräänä aamuna keittiössä juuri herännyttä ja masentunutta blondiraukkaa.


Kennyn kanssa laitumella


Ei, se valkoinen, mitä täällä näkyy puissa ei ole lunta


Aamiaisbrunssi kahdelle auringonpaisteessa makuuhuoneen lattialla


Oudompi lintu kuin Outolintu, eli Monsieur Merimetso


Magnoliat teatterin edustalla


Lyon

Taistelu jatkuu... Ja jatkuu...

No nyt on sitten musavideokilpailutekele purkissa ja netissä, ei ollut helppoa. Onneksi ensin ranskalainen "rikostoverini" (toisin sanoen kuvaaja/editoija) ja sitten rakas veljeni auttoivat minua hädässä, kun koodaus- ja formaattiongelmat iskivät viime metreillä. Laadusta sen verran, että noh, tulipahan tehtyä. Tuskinpa Moby sitä viralliseksi videokseen valitsee, mutta olisi ollut kurjaa jättää edes osallistumatta kisaan, kun kerran video oli valmiina. Ja olihan se nyt ihan kiva, että tuollaisen sai tekaistua, en olisi vuosi sitten arvannut, että kontaktit, kielitaito ja rahkeet riittävät jo moiseen. En kuitenkaan suunnittele elokuvaohjaajan uraa. Ainakaan vielä. Heh, tämänhetkisessä duuninhakutaistossa on jo haastetta riittämiin...


Työhaastattelusta ei ole kuulunut, soittopyyntöihini ei olla vastattu, ja muutenkin on hieman jumitusfiilis. Mielialat vaihtelevat ihan ookoon ja luovuttamisen välillä. Olen selkeyttänyt uudestaan poikaystävälleni, miksen halua enkä voi hakea vaatekauppa- tms. duunia, ja pikkuhiljaa hän alkaa onneksi ymmärtää esimerkiksi, ettei kukaan halua palkata henkilöä, jolla on aina välillä treenit, esitykset, työhaastattelu, koe-esiintyminen, teatterikerho, tanssitunti, jne. Väsyttää kaikki tämä, onneksi ensi sunnuntaina vedän ainakin yhden tanssikurssin, se vähän helpottaa. Ja lenkille lähteminen on vaikeutunut taas entisestään, jospa tänään saisin itseni ulos raikkaaseen ilmaan?


Välillä on tällaisia päiviä, jolloin on tyhjiin imetty olo. Mietin sitä, miten paljon energiaa olen pistänyt työnhaussa peliin ja miten vähän olen saanut takaisin. Vaikken olekaan asunut "kuin" kahdessa maassa aiemmin, uskallan silti sanoa, että täällä on erityisen vaikeaa menestyä, jos on erilainen, jos omaa jollakin tapaa erityislaatuisen työ-, koulutus-, kokemus- tai kulttuurihistorian. Luulin, että kielen oppimisen jälkeen minun lahjani, kykyni, kokemukseni ja asenteeni huomattaisiin, mutta tuntuu, että ketään ei kiinnosta. He eivät näe aksenttini läpi, vaan ärtyvät siitä, että joku tällainen ulkomaanpelle soittelee ja haluaa vetää heillä teatteri- tai tanssikursseja. He eivät tiedä, miten hyvä olen luomaan ryhmähengen, miten kivaa tanssitunneillani on, miten osaan rohkaista jokaista osallistujaa, miten hyvin intuitioni pelaa ohjaustilanteessa. Heille olen vaan hidaste työpäivän kulussa. Jo kaksi sihteeriä on todennut minulle, että johtajalla on nyt teidän yhteystietonne, hänen kuuluu soittaa teille/hän kyllä varmasti soittaa teille.

Uusin suunnitelmani on mennä johtajien luokse ihan itse. Katsotaan millaiseksi sihteerin naama vääntyy, kun ulkomaanpelle ilmestyy ovelle suu iloisessa hymyssä. "Olisiko johtajalla hetki aikaa?"

Pitäisikö mun?

Kävin Pariisissa työhaastattelussa ja tapaamassa rakasta suomalaista ystävääni R:ää, joka sattui olemaan samaan aikaa Pariisissa poikaystävänsä kanssa lomailemassa. Ihana aikatauluyllätys! Lisäksi näin paria pariisilaisystävääni, oli mahtava miniloma/työhaastattelu-yhdistelmä. Yöpyessäni kuvankauniin pariisitarkamuni luona teimme hänelle illalla tarot-korttipöydän. Rohkaisin häntä kortteja myötäillen hakeutumaan energisoivien ja tsemppaavien ihmisten seuraan (allekirjoittanut kai sopii myös jotakuinkin kuvaukseen...), etsimään tekemistä ja projekteja, joissa hän voi toteuttaa luovuuttaan ja kykyjään, sekä listaamaan unelmakumppaninsa piirteet, toisin sanoen, toteuttamaan unelmansa!

Paluumatkalla aloin pohtia "mun pitäisi"-ajatusmallia, joka vainoaa meitä kaikkia tavalla tai toisella. Sen sijaan, että menin teatteriseurueen liikeilmaisun ohjaajan duunia koskevaan työhaastatteluun Pariisiin, olisin voinut olla tekemässä jotain aivan muuta: hakemassa töitä vaatekaupoista, etsimässä lastenhoitoilmoituksia työkkärin sivuilta, kiinnittelemässä mainoslappuja englannin-/suomentunneista kahviloiden ilmoitustauluille... Yhtäkkiä koin valaistumisen, kun erotin yhtäkkiä intuitioni äänen toisesta paljon kovaäänisemmästä, mutta ahdistavammasta äänestä: "pitäisi, pitäisi, pitäisi", kaikui päässäni, samalla kun sydämessäni tunsin yhtäkkiä lujan ja vahvan, mutta hiljaisen luottamuksen siihen, että toimin oikein. Toimin oikein tekemällä töitä sen eteen, että löydän oman alani hommia, laittamalla energiaani minulle tärkeisiin asioihin, rakentamalla uraani, kontaktiverkostoani ja CV:täni pala palalta sekä luottamalla omiin kykyihini ja mahdollisuuksiini.


Toinen mielessä pyörinyt "mun pitäisi"-asia liittyy elämänvaiheisiin ja siihen, milloin pitäisi olla mikäkin elämäntilanne käynnissä. Ympärilläni näen paljon ihmisiä, joita stressaa tai ainakin ärsyttää se, että heiltä odotetaan - tai he luulevat heiltä odotettavan - tiettyjä asioita esimerkiksi tietyssä iässä. Luuletko, että olet myöhässä jostain, jos sinulla ei ole (vakituista) työpaikkaa, opiskelupaikkaa, lapsia, sormusta vasemman käden nimettömässä, poika-/tyttöystävää, asuntolainaa, jne? Kerron järisyttävän faktan juuri sinulle: Et ole. Usein ahdistumme tämantyyppisistä "mun pitäisi"-asioista vain siksi, että emme ole niihin valmiita, etteivät ne tunnu luontevilta, ettei meillä ole niitä syystä tai toisesta, ja/tai ettemme vielä - tai ehkä koskaan - halua niitä. Samaan aikaan kuulemme kuitenkin äänen, joka toistelee tätä ärsyttävää p-sanaa. "Mun pitäisi, kun tuokin, kun kaikki muutkin, koska niin kuuluu tehdä, koska äiti/isä/kumppani/kaveri/naapuri sanoo niin.... " Ja entä jos sinulla onkin jokin/kaikki ylläolevista asioista? Pitäisikö sinun kuitenkin mielummin olla villi, vapaa ja erilainen?

Sinä olet ainutlaatuinen, sinun elämäsi kulkee omaa ainutlaatuista polkuaan. Hyväksy se! Syleile sitä! Ole vain ja juuri sinä, omalla tavallasi! Et ole myöhässä mistään junasta, sinulla on aikaa! Et hypännyt liian ajoissa tai väärään junaan, teit sen koska se oli seuraava askel polullasi!

Jos et joku päivä voi saada lapsia, sinä voit adoptoida, hoitaa ystävien/sukulaisten/naapurin lapsia, työskennellä lasten kanssa.... Jos sinulla ei ole poika-/tyttöystävää, se tarkoittaa, ettet ole esimerkiksi jumissa huonossa suhteessa ja että sinulla on mahdollisuus kohdata joku upea tyyppi, tai/ja elää riippumatonta ja riehakasta sinkkuelämää, omalla tavallasi ja omien toiveidesi mukaan! Samanlainen ajattelu pätee työ-/opiskelupaikkaan, mahdollisuutesi ovat auki! Unelmoi, visualisoi, mieti millaisen haluat, tee listoja unelmatyöpaikasta/-opiskelupaikasta/-kumppanista, tee unelmakartta, usko tulevaisuuteesi, tartu tilaisuuksiin, elä tässä hetkessä! Olet elänyt elämääsi omien tarpeidesi mukaan, ole ylpeä itsestäsi!

Ja jos olet saanut lapsen/lapsia, sinulla on asuntolaina, poika-/tyttöystävä, sormus, vakkarityö/opiskelupaikka, sinun ei tarvitse hävetä mitään tai ahdistua erilaisuudestasi vaikkapa ystäväpiirissäsi! Et ole tippaakaan tylsä tai tavallinen, olet seurannut omaa ainutlaatuista polkuasi! Nauti siitä ja ole ylpeä itsestäsi ja saavutuksistasi!

En itse onneksi ahdistu kovasti elämätilanne-eroista. (Siis nimenomaan verrattuna muihin, esimerkiksi ystäviini. Elämäntilanteestani - verrattuna entiseen/unelmien elämäntilanteeseen - osaan kyllä ahdistua...) Kaikille meille on tilaa, kun välillämme on rakkautta! Voimia kaikille, olkaamme hyväksyviä ja armollisia itseämme ja muita kaikenlaisissa elämäntilanteissa olevia kohtaan, ja ylpeitä kaikesta, mitä juuri me olemme, itse ja ainutlaatuisina!