Luomua, ekoelämää ja uusi unelmakartta

Voilà, tässä uusin unelmakarttani (visuaalinen unelmientoteutusmuistutusasia, joka laitetaan seinälle näkyvälle paikalle, ohjeet täällä), klikkaamalla siitä saa isomman. Parisuhde on vähän näkyvämmässä roolissa tällä kertaa, kun yhtenä unelmista on se, että asuisimme yhdessä jossain kivassa kämpässä jossain vaiheessa... Vasemmassa yläkulmassa siis tämä, sekä hieman muita asumis- ja elämisolosuhdejuttuja. Sitten alkavat ammattiunelmat:

1: Teatterityöpajojen pitäminen kaikenikäisille
2: Innostavan ja oivaltavan modernin teatterin tekeminen
3: Tanssiprokkikset ja tanssia sisältävät teatteriprokkikset, tanssitunnit
4: Komedian tekeminen ja esim. stand up
5: Elokuva- tai tv-roolit

Lomatunnelmaiset maisemat kuvaavat vapaa-ajasta nauttimista ja yhteistä lomaa jonnekin kahdestaan - vaikka vaan junalla/autolla etelään pari tuntia, niin johan näyttää erilaiselta... Ja sitten "je bouge"-osastolla muistutellaan, että mieli ja koho pysyvät kunnossa tanssin, juoksemisen ja joogan avulla. Lainaukset ovat suomalaisilta kolleegoilta: Näyttelijä Mari Perankoski inspiroi minua hauskalla kommentillaan MeNaisissa: "Olen vähän tällainen veteraanipissis." Näin siis Perankoski kuvaili Rosanna Serkamon kirjoittamassa artikkelissa värikästä ja teinimäistä pukeutumistaan. Martti Suosalo muistutti myös samaisessa lehdessä, että "hyvällä timpurilla on yhtä aikaa monta työmaata. Pysyy leivänsyrjässä eikä kyllästy."

Edellisen turkoosin unelmakartan tulokset alkavat jo näkyä, syksyllä on luvassa lisää improkursseja hoitsuille, teatteriseurueestani alkaa olla taloudellistakin iloa, musikaalissa pääsen tanssimaan, tanssikursseja on tulossa lisää, jne. Leffaroolia odotellessa!


Esittelen tässä teille myös luomukasvopesugeelin, joka on pelastanut ihoni. Olen supertyytyväinen, että olen vihdoin löytnyt Sen Oikean - ihmissuhteissa en samaan termiin usko, mutta luomukosmetiikassa sitäkin enemmän! Merkki on ranskalainen Sanoflore, ja luomusertifikaatteja on kaksin kappalein. Tuoksu on ihana, vahva ja minttuinen, eikä ihon epäpuhtauksia ole enää juuri ollenkaan. Eli itselleni ei ainakaan sopinut Melvitan puhdistusmaito, se taisi itse asiassa aiheuttaa ne näpyt.


Lopuksi haluan vielä iloita pelkkien käytettyjen vaatteiden ostopäätöksestäni, joka on pitänyt hyvin - sukkia ja alusvaatteita olen ostanut uusina, mutta nekin ovat olleet usein luomupuuvillaa. Yllä uudenveroinen second hand-löytöni, joka kustansi 3 euroa. Taisi olla liian iloiset värit jollekin ranskattarelle... Joka tapauksessa, olen ihan rakastunut tähän kesämökki-/lehmityttöhenkiseen paitikseen, se sopii täydellisesti farkkushortsieni kaveriksi! Löysin sen pienestä kirppiskaupasta, jossa pitää tonkia kunnolla löytääkseen jotain, mutta hinnat ovat 1-3 euron paikkeilla. Sieltä löytöjen tekeminen on megapalkitsevaa! Nyt mars kaikki muutkin kirppikselle ostamaan tai myymään (tai miksei sekä että!), sesonki on parhaimmillaan!

Ai joku soittaa...

Maanantain Fête de la Musique meni hieman sekavasti. Tanssikoulun pomo sähelsi salien kanssa ensin niin, ettei meillä ollut sunnuntaina salia ja siirsimme treenit maanantaihin juuri ennen esitystä. Lopuksi jouduimme ennen esitystämme treenaamaan kadulla, koska kahvilan alakerran saliin ei jostain syystä päässytkään. Huokaus. Toisaalta se sopi festivaalin katupainotteiseen tunnelmaan hyvin, ja France3-kanavan kuvausryhmäkin osui paikalle ja pääsimme telkkariin. Esityksen ja treenien jälkeen olin kuitenkin täysin rättiväsynyt ja musiikin juhlan juhliminen päättyi öiseen Subway-visiittiin - kebab-paikkoihin en jaksanut esitystä varten tälläytyneenä edes yrittää, halusin olla rauhassa.

Tiistaina vietin masennuspäivää kotona pikkukaupungissa lihakset kipeinä ja ääni kadoksissa. Ainoa mitä sain aikaan, oli muutaman avustajaroolin hakeminen netissä, ja söin myös jonkin verran ruokaa. Teatteri- ja tanssiesitykset olivat ohi, samoin lähihoitajaopiskelijoiden improkurssit, ja parisuhteessakin ilmeni tutunoloisia kriisejä, kun ymmärsin, ettemme vähään aikaan ole asumassa saman katon alla. Minä muutin tuhansien kilometrien päähän huomatakseni, että haluan asua 30 kilometrin päässä sieltä minne muutin, ja nyt sitten kärsitään kun poikaystäväni ei ole valmis sinne muuttamaan. Ymmärrän kyllä häntä, tämä itse nollasta remontoitu asunto on hänelle niin tärkeä, ja työtkin ovat ihan lähellä. Sitäpaitsi olisi taloudellinen riski muuttaa, sillä minun tuloni ovat vielä toistaiseksi aika pienet, ja vaihtelevat kuukasittain. Pitää siis tyytyä raahaamaan mukanaan isoja laukkuja kahden kodin välillä.

Ystäviäni pikkukaupungissa (ylhäältä alas): Vekkuli-rämemajava, Outolintu ja Lumisiipi

Märehdin näissä fiiliksissä, kun puhelimeni soi tiistai-iltana. Melko virallisen kuuloinen miesääni ilmoitti, että olimme puhuneet joskus aiemmin puhelimessa - ei mitään muistikuvaa - ja lausui nimeni melkein oikein. Hän sanoi olevansa kiinnostunut näkemään minut erästä elokuvaroolia varten, mutta hetken kuluttua hänen toinen puhelimensa soi ja hän lupasi soittaa pian uudestaan. Laitoin äkkiä puhelimen laturiin, pyysin poikaystävää hakemaan minulle vettä ja tein pieniä äänenavauksia, kaivoin hätäisesti laukusta kalenterin ja kynän ja jäin odottamaan puhelua. Muistutin itselleni, että kyse voi olla jostain ihan pienestä palkattomasta lyhytelokuvasta, vaikka soittajan ääni olisi miten virallinen tahansa. No, ei ollut. France3-kanavan casting-setähän se sieltä soitteli, ja halusi minun tulevan koekuvattavaksi heti seuraavana päivänä kanavan studioille Lyoniin.

Koe-esiintyminen meni ihan hyvin, nyt vaan sitten odotellaan heidän yhteydenottoaan. Näistä ei ikinä tiedä, mutta minulle tässä kokemuksessa oli kuitenkin ehkä parasta ikinä, että tämä herra soitti tuosta noin vaan minulle! No, silläkin saattoi olla osansa että olin juuri kymmenen minuuttia aikaisemmin heilunut samaisella kanavalla Fête de la Musique-reportaasissa, tai että olin samana päivänä lähettänyt hakemuksen avustajarooliin samaiseen leffaan.

Päätin muuten jäädä vielä kuukaudeksi Lyonin kämppään, en jaksa nyt muuttaa uudestaan. Eli saan vielä nautiskella näistä samoista kauniista maisemista kuukauden verran, jee!

Ihan jees meininkiä Lyonissa

Takana on viikko esityksiä ja improvisaatiokursseja, ja fiilis on hyvä. Tuntuu vihdoin siltä, että olen lunastanut paikkani täällä Ranskassa myös ammatillisessa mielessä! Lyonilaiseen teatteriin saapui reilut 200 katsojaa per ilta, torstaina olin aika huono, (siis omasta mielestäni) mutta perjantaina sain vihdoin itsestäni irti enemmän ja draivi oli todella hyvä. Viidennen kerran kumartamassa ollessa ja yleisön huutaessa bravoota oli kyllä aika mieletön fiilis!

Improvisaatiokurssitkin onnistuivat loistavasti, lähihoitajaopiskelijat tykkäsivät kovasti improilusta pienen alkujännityksen jälkeen. Heillä oli nimittäin ollut aikaisemmin tänä vuonna klovnikurssi, jonka opettaja oli ollut autoritäärinen ja vihainen, kamalaa! Sain toden teolla tehdä töitä ja rohkaista opiskelijoita, jotta he innostuisivat improilemaan, mutta lopuksi tuntui etteivät he olisi halunneet lopettaa!

Tänään vedän viimeisen koreografia-aiheisen tanssikurssin, ja esitys on sitten Fête de la Musique- tapahtuman yhteydessä Lyonissa tänä iltana.


Kaipaan seuraavia asioita:

- Uintia kesäisessä suomalaisessa järvessä (vaikka kylmässäkin)

- Päivää, jolloin voi olla kahdestaan yhden kivan tyypin kanssa ja tehdä kaikkea spontaania ja ottaa rennosti ja jutella ja nauraa yhdessä

- Hierontaa, saunaa ja jonkun muun vetämää tanssituntia

- Ihan omaa kotia, jossa voisi asua 100-prosenttisesti, eikä tarvitsisi aina raahata tavaroita paikasta toiseen

- Lähisukua ja rakkaita ystäviä Suomessa....


Edessä on myös päätös siitä, jatkanko osa-aika-asumista Lyonissa vai en, ja missä kämpässä. Tässä kämpässä huonot puolet ovat:

- kämppäkaverini polttaa tupakkaa välillä ikkunan ääressä niin että savu tulee sisään, enkä usko että saan häntä muuttamaan tapojaan
- huoneessani on liukuovi (yksityisyys tai äänieristys olematon), eikä omaa ikkunaa
- ylämäen kiipeäminen on välillä väsyttävää

Hyvät puolet taas ovat:

- en ole sitoutunut tähän kämppään virallisesti mitenkään, eli ei tarvitse tehdä virallista kahden vuoden sopimusta jne.
- hinta on ihan kohdallaan (toisaalta vastaavalla hinnalla voisi ehkä saada paremmankin huoneen)
- kämppikseni kanssa on rento meininki, ja tuntuu, että muuten tämä meidän järjestely toimii hyvin

Blääh, apua, kertokaa mitä mie teen... Toisaalta en vielä tiedä syksyn rahatilanteestani kauheasti, kun nyt lähiaikoina kaikki tämän hetken prokkiset ovat vieneet voimat uusien duunien hankkimiselta. Tiedän varmasti ainakin lastenmusikaaliduunin ja muutaman teatteriseurueeni esityksen (mikäli ehdin palkallisilta musikaalitreeneiltä niihinkin treeneihin, joista ei rahaa heru), ja sitten on ehkä luvassa myös lisää teatterikursseja lähihoitajaopiskelijoille pikkukaupungissa, ehkä viikottaisia tanssitunteja Lyonissa, ja muuta en sitten tiedäkään. Katsellaan, ehkä saan taas tällä viikolla työnhakuun uutta energiaa. Ja oivalluksen siitä, mitä haluan tehdä asumisen suhteen...

Musta tulee isona näyttelijä

Ranskassa on helppoa ruveta näyttelijäksi. Tapasin kerran koe-esiintymisessä kundin, joka oli päättänyt jättää "normiduuninsa" ja kävi nyt teatterikursseilla. Tunnen myös yhden alunperin insinöörikoulutuksen saaneen 35-vuotiaan näyttelijän, kun taas Suomessa törmää harvemmin sellaiseen yhdistelmään. Täällä päin maailmaa itseään uskalletaan myös herkemmin kutsua erilaisilla ammattinimikkeillä, kun taas Suomessa kuka tahansa näyttelemistä maksullisilla kursseilla opiskeleva tuskin uskaltaisi tituleerata itseään näyttelijäksi. Opin jo Englannissa vaihto-oppilaana ollessani, että minun täytyy itse määritellä itseni. Kukaan ei ikinä tule palkkaamaan ihmistä, joka ei uskalla kutsua itseään työn vaatimalla ammattinimikkeellä. Ranskaan muutettuani päätin lopettaa itseni vähättelyn, olinhan jopa saanut alan koulutuksen, enkä esimerkiksi insinöörin papereita.


Oma näkemykseni on, että entisessä kotimaassani näyttelijäksi rupeaminen vaatii yleensä koulutuksen yhdessä niistä noin neljästä alan korkeakoulusta / ammattikorkeakoulusta, joita löytyy Helsingistä, Tampereelta ja Turusta. Vaihtoehtoisesti voi sitten tehdä kuin Antti Reini, jonka kanssa juttelin kerran kuvauksissa koulutuksen tarpeellisuudesta. Reini ei ollut käynyt alan kouluja vaan astunut suoraan sorvin ääreen. Myös jonkinlaisia harjoittelu-/oppisopimusmahdollisuuksia on olemassa. Koulutus ei kuitenkaan takaa mitään, osalle alaa opiskelleista valmistumisen jälkeinen karu todellisuus on työttömyys tai ihan eri alalle työllistyminen. Suomessa kaikille ei riitä töitä, pääkaupukiseudulla kilpailu on kovaa ja pikkukaupungeissa on usein tasan se yksi (ammatti)teatteri, ja mahdollisesti myös tasokas harrastajateatteri. Kulttuuririennoille ei ole samanlaista tilausta Suomessa - 5,4 miljoonan asukkaan metsien ja järvien tyyssijassa - kuin 64 miljoonan asukkaan Ranskassa Louis XIV:n, Molièren ja Racinen kotiseuduilla.

Entäs Ranskassa? Täällä ne kaikki miljoonat (noh, ihan tarkkaa lukua en tiedä...) näyttelijät taistelevat rooleista, avustajan hommista, teatterikurssien pitämisestä ja ties mistä malli-, dubbaus- ja mainoskeikoista samassa rivissä. Tietysti mitä paremman koulun käy, sen paremmat kontaktit saa. Tuuri ja taistelutahto auttavat eteenpäin, ja tietysti muu alalle soveltuminen. Koulutus ei varsinkaan täällä takaa mitään, kun samoihin koe-esiintymisiin ilmestyy pystymetsästä se mielettömän lahjakas insinööri, joka päätti vaihtaa alaa.

Siinä mielessä tykkäänkin tästä systeemistä, että kaikilla on mahdollisuus! Toisaalta kilpailu on kovaa ja monet näyttelijät tekevät muita töitä ansaitakseen elantonsa - jopa siinä määrin, että jälleen kerran samassa tilanteessa oleva suomalainen ei kehtaisi sitä n-sanaa ammattia kysyttäessä mainitakaan. Mutta liiallinen vaatimattomuus ja ryppyotsaisuus onkin yksi juttu, josta en tykkää suomalaisessa mentaliteetissa; onko se nyt niin kauhean vakavaa miksi sitä itseään kutsuu tämän lyhyen elämän aikana?


Kamalintahan on, että joku on ihan ilman koulutusta jo ihan kauhean hyvä ja lahjakas ja nopea oppimaan. Hyi kauhea, miten ärsyttävää! Ja kaikkiin parhaisiin kouluihin pääsijät ovat kanssa oma lajinsa, kuten yksi englantilainen kaveri, joka pääsi kahteen arvostettuun teatterialan kouluun kotimaassaan, onkohan jo valinnut kumpaan menee? Ja sitten on niitä, jotka taistelevat vuosikaudet ravaten pääsykokeesta/koe-esiintymisestä toiseen tulematta koskaan valituksi mihinkään. Mikä blokkaa heidän mahdollisuutensa? Syvällä sisimmässä vellova epäusko omiin kykyihin? Järjetön takertuminen haaveiden ammattiin, ilman todellista käsitystä siitä, millaista on työn arkitodellisuus? (Kuuluisuudestakin voisi kirjoittaa oman tekstin myöhemmin...) Epäonnistumisen pelko? Vääristynyt kuva omista kyvyistä ja soveltuvuudesta näyttelijän työhön?

Täällä olen nähnyt tapaamissani näyttelijöissä kaikenlaisia ääripäitä, ja se on herättänyt minut ajattelemaan alavalintaani. Oma suuntani ja uskoni itseeni on selkeytynyt ja vahvistunut ja olen tullut taas askelta tietoisemmaksi niin omista heikkouksistani ja kehityspisteistäni kuin myös vahvuuksistani ja potentiaalistani.

Ranskassa on helppoa ruveta näyttelijäksi, mutta äärimmäisen vaikeaa ansaita sillä elantonsa.

...ja Ranska sanoi kyllä!

Eilinen koe-esiintyminen meni hyvin, ja meikätyttö valittiin mukaan musikaaliin! Jäitä hattuun kuitenkin, se ei ole mikään West Side Story, vaan lastenmusikaali isoissa örkkiasuissa, incongnito ja playback! Tosin en tiedä, äänitämmekö itse omien roolihahmojemme äänet vai emme, katsotaan. Tanssillisesti ja liikkeellisesti homma tulee olemaan vähän haastavampaa, mutta puvuissa ei kuulemma voi tehdä mitään aivan älyttömän monimutkaisia koreografioita. Mikä sopii minulle kyllä ihan hyvin. Työstä saa ihan hyvän palkankin, joten aika hyvä fiilis.

Tämän keikan saaminen sai minut myös tekemään erään tärkeän päätöksen. Pyörittelin nimittäin aikani sitäkin mahdollisuutta, että palaisin syksyllä Suomeen, jos työtilanne ei ala helpottua. Mutta näköjään Ranska haluaakin minun jäävän tänne, eli Neiti Juusto jatkaa raportointiaan täältä patonkimaasta! Jee! Ja jottei eilinen olisi ollut aivan tavallinen loistava ja menestyksekäs päivä, niin pikkukaupungin nuorisotalon johtajakin soitti koe-esiintymisen jälkeen ja pyysi työhaastatteluun!


Muita hyviä asioita:

1. MacBook-tietokoneeni toimii taas, ja siihen on vaihdettu uusi näppäimistökin! Korjaamossa sanottiin, että näppäimistön alla oleva osa menee rikki valmistusvirheen takia ja sen vaihtaminen oli ilmaista, sen sijaan uusi akku kustansi 137 euroa, auts! Kun korjaaja kyseli, minkämaalaisen näppäimistön haluan, suomalaista ei löytynyt heidän listoiltaan. Googlasin pikapikaa ruotsalaisen näppäimistön, ja luulen selvittäneeni puutteen syyn, taitaa olla ihan sama näppäimistö kyseessä... Hyvää tarkoittava, mutta ranskalaiseen tapaan hieman maantieto- ja kielitaidoton korjaaja yritti moneen otteeseen tarjota norjalaista ja tanskalaista näppäimistöä vielä senkin jälkeen kun olin pyytänyt ruotsalaisen. Vakuutin tyynesti, että ruotsalainen on ihan hyvä. En taida kuitenkaan tarvita niitä æ- ja ø-kirjaimia. Muttä ihänää, että ön nämä ääkköset!

2. Ostin KitchenAid- tehosekoittimen, ja nyt alkaa armoton smoothieiden valmistus! Mansikat ovat jo ostoslistalla, mutten ole vielä törmännyt luomusellaisiin. Jos ihmettelette, olenko rikas, vastaus on ikävä kyllä ei; sain tehosekoitinrahat kavereilta yhteissynttärilahjaksi, ja päätin käyttää koko potin rehellisenä suomalaisena juuri siihen, mihin alunperin lahjarahat pyysinkin! Hih hih, se on oranssi ja tosi hieno!

3. Parin päivän tanssikurssini Lyonissa toteutuu, joten tämän kuun budjetti näyttää ihan kohtuulliselta. Pääsemme esiintymään oppilaitteni kanssa Lyoniin Fête de la Musique-tapahtumapäivänä, jolloin koko kansa on liikkeellä ja kaduilla on kaikenlaisia "spektaakkeleita" - kuten täällä nimitetään ihan mitä vaan esityksiä.

4. Huomenna aamulla on treenit sen pikkukaupunkilaisen ohjaajan kanssa, joka tykkäsi energiastani teatteriworkshopissa!

Kaikkea hyvää kaikille, lähetän tätä hyvää energiaani teillekin, missä maassa ikinä olettekaan!

About hope and not quitting - this time in English

When one door of happiness closes, another opens; but often we look so long at the closed door that we do not see the one which has opened for us.

~ Helen Keller


Since I need to get back on the saddle, here's a post for everyone who needs some hope and encouragement too. // Tässä pieni teksti englanniksi, ehkä se koskettaa myös jotakuta muuta.

Never give up believing things will get better.
Never give up trying.
Never give up pursuing your goals.
Never give up on yourself.

Never give up…
No matter how many times you fall.
No matter how hard you get hit.
No matter what has happened in the past.
No matter how bad things might be.
No matter how discouraged you feel.
No matter how much you are tempted to doubt.....

But believe…

Believe…

because….there is HOPE.

Let hope strengthen you to get back up again.
Let hope be your anchor in the storm.
Let hope encourage you to never give up!

~ http://behappy4life.com/hopeandfaith.html


Don't Quit

When things go wrong as they sometimes will,
When the road you're trudging seems all uphill,
When funds are low and the debts are high,
And you want to smile, but have to sigh,
When care is pressing you down a bit--
Rest if you must, but don't you quit.

Life is queer with its twists and turns,
As every one of us sometimes learns;
And many a fellow turns about
When he might have won, had he stuck it out.
Don't give up though the pace seems slow--
You may succeed with another blow.

Often the goal is nearer than
It seems to a faint and faltering man;
Often the struggler has given up
When he might have captured the victor's cup;
And he learned too late when the night came down,
How close he was to the golden crown.

Success is failure turned inside out--
The silver tint of the clouds of doubt,
And you never can tell how close you are,
It may be near when it seems afar;
So stick to the fight when you're hardest hit;
It's when things seem worst that you mustn't quit.

~ Leo Piggott, 1931
(http://behappy4life.com/hopeandfaith.html)

Vapaapäivä

Masennuskohtaus iski eilen aamulla, tai oikeastaan se alkoi jo lauantai-iltana. Tunsin itseni merkityksettömäksi, kaikki voima katosi minusta. Miksi taistelen tuulimyllyjä vastaan, miksei ponnistelujani jo palkita? Toivo, luottamus, optimismi, ilo ja taistelutahto vajosivat syvälle epätoivon tummaan mereen, johon upposin itsekin.

Aamulla istuin sängyn reunalla pikkukaupungissa, olin luvannut mennä Lyoniin, mutten saanut itseäni liikkeelle. Mitään ei tapahdu, kaikki epäonnistuu, en vaan enää jaksa. Poikaystäväni katseli tilaani jonkin aikaa ja patisti minut lopulta liikkeelle. Olo parani hieman. Illalla Lyonin huoneeseen tultuani sain kuitenkin uuden kohtauksen, tunsin vajoavani taas alaspäin. Poikaystäväni otti minut mukaansa pikkukaupunkiin, koska ei halunnut jättää minua yksin. Pikkukaupungin kodissa nukuin 11 tunnin yöunet.

Tänään heräsin suhteellisen rauhallisessa mielentilassa. Annoin itselleni vapaapäivän. Tänään minun ei tarvitse menestyä, onnistua tai taistella, voin vain olla olemassa ja hengitellä. Olen ihan hyvä juuri näin ja juuri tässä mielentilassa. Ripustelin äsken pyykkiä ja lähetin jopa yhden työhakemuksen pikkukaupungin nuorisotaloon. Nyt on vuorossa hyvin myöhäinen aamiainen, luomumysliä ja luomumustikkahilloa tietenkin. Menen ehkä kohta kävelylle auringonpaisteeseen, ja joogakin olisi myöhemmin. Kai kaikki vielä järjestyy. Jotenkin.

Lyonin kotikulmilta


Ikkuna Lyonin kodin olohuoneesta meidän omaan salaiseen puutarhaamme


Metsämansikoita salaisessa puutarhassa


Lyonin huoneeni


Kisu, jonka kanssa rupattelin tv-sarjan kuvauspaikalla

Ylä- ja alamäkiä Lyonissa

Terveisiä pikkukaupungista, jonne tulin halailemaan yhtä tyyppiä ja ehkä myös vähän hoitamaan tietokoneasioita, koska oman MacBookin ollessa korjaamossa vika-analyysissä (nyyh) ainoa tietokoneeni Lyonin kämpässä on kämppiksen kone, jolla en viitsi enkä voi roikkua kovin usein. Lisäksi minulla on nyt elämä. Mikä on ihan kiva juttu. Ystäviä on helppo nähdä ja parisuhteelle pieni etäisyys on tehnyt pelkästään hyvää meidän molempien mielestä. Kaikki työjututkin hoituvat liikenneyhteyksien kannalta mallikkaasti, kuten se taannoinen tv-sarjassa avustaminen, joka meni muuten oikein hyvin ja nyt odotellaan sitten palkkaa. Paikalliseen Yleisradioon voi varmaan luottaa, mutta voi silti vierähtää tovi, ennenkuin rahat ilmestyvät tilille, ranskalaisen elämänrytmin tuntien.


Lyonissa on kivaa, vaikka vuokrahuoneeni onkin mäen päällä, joten jyrkkää ylämäkeä tulee tarvottua harva se hetki. Asun rennossa ja boheemissa taiteilijakaupunginosassa, Helsingissä se vastaisi ehkä Punavuoren ja Kallion parhaiden puolien yhdistelmää. Katujen välistä pilkahtelee välillä uskomaton näkymä Lyonin kattojen ylle. Miltei jokaisesta kadukulmasta löytyy ihania pikkuputiikkeja (usein myös ekologisia tuotteita myyviä sellaisia), värikkäitä kahviloita, pieniä gallerioita tai ateljeita, talojen seiniä koristavia taidemaalauksia ja taidokkaita graffiteja. Teattereitakin tulee vastaan melko usein, ja vastaantulijoistakin on ihan varmaan joku 67,9% näyttelijöitä, heh heh.


Asumisolosuhteet ovat myös ihan mukavat. Kämppikseni on kohtuullisen sympaattinen mutta melko kyyninen nelikymppinen katuteatteriseurueen tuottaja, joka polttaa paljon tupakkaa, kuuntelee jazzia ja toistelee itselleen, että pitää muistaa tehdä ruokaostokset. Teeskentelen pokkana kuuroa ja keitän ihan rauhassa omat quinoani ja linssini, tarjoamatta edes maistiaista. Ystäväni S asui samaisessa huoneentapaisessa ennen minua, ja häneltä opin, ettei tätä kaveria kannata ruokkia. Muuten voi käydä niin, että budjetti kasvaa tuplaksi ja jogurtit ja ruisleivät alkavat mystis-kummallisesti katoilemaan. Ostankin tahallani vain ruokia, jotka tuskin kelpaavat tälle ranskikselle; kaurahiutaleita, maustamatonta tofua, quinoaa, linssejä, sokeroimatonta luomumysliä, näkkileipää, jne. Nyt pitää vaan enää opettaa se kierrättämään...


Koe-esiintymisestä siihen ihanaan teatteriseurueeseen vain pari sanaa: huonosti meni. Ei ollut yhtään rento olo, en onnistunut irrottelemaan ollenkaan, pää jumitti ja itsekritiikki lannisti. Mutta olen päättänyt etten jaksa murehtia sitä sen enempää, kyllä niitä töitä tässä alkaa muutenkin löytymään varmasti! Kyllä!!! Työnhaku jatkuu ensi viikolla, CV:t on jo printattu... Kirjoittelen taas kun pääsen koneelle, siihen asti, au revoir!