perjantai 29. lokakuuta 2010

Tavallaan kaikki on aina hyvin


Viimeaikoina olen ollut alakuloinen, en merkittävästi, mutta vähän väliä. Hormonaalistakin se on kai osittain, mutta huomaan olon jatkuvan tavallista pidempään. Samalla minulla on taas sellainen "tavallaan kaikki on hyvin"-olo. Ja niinhän se aina onkin, asenne ja näkökulma muuttavat aina kaiken.

Nukun huonosti kämpässäni Lyonissa. Nukahdan kyllä yleensä helposti, mutta heräilen vähän väliä ja tuntuu, että olen jonkinlaisessa puoliunessa pitkiä aikoja. Pikkukaupungissa poikaystäväni luona nukun hieman paremmin, mutta sielläkin saatan heräillä, vaikka ennen uneni on aina ollut syvää ja rauhallista. En oikein keksi selvää syytä tähän, olen ehkä tällä hetkellä vähän levoton. Suklaan syöntiäkin olen rajoittanut sen piristävän vaikutuksen takia, vaikka olin tässä jonkin aikaa sitten siitä todella riippuvainen - ihan tietoisesti kylläkin. Tarvitsin kai jonkun piristeen työn raskaan raatamisen keskellä.

Ehkä pikkukaupungin ja Lyonin välillä ravaaminen vaikeuttaa rauhoittumista ja unirytmiä. Minulla on ollut jo jonkin aikaa hiukan "koditon" olo, tunnen tavallaan olevani koko ajan toisten nurkissa. Kämppäkaverini Lyonissa ovat ihania (yksi heistä alla kuvassa), olen sisustanut huoneeni kauniiksi, enkä todellakaan tiedä, miksi en tunne olevani kotonani. Poikaystäväni luona taas on kärjistäen tällaista: olen sisustuslehden sivuilla ja siivoan itseni vaatekaappiin, olen sotkuinen ja värikäs, asunto taas virheetön ja likaa hylkivä.


Ihmissuhdekuviot aiheuttavat levottomuutta ja pientä sekavuutta, vaikka toisaalta luottamukseni suhteeseemme on vankka. Tänään metsäretkellä tajusin, että meillä on aikamoinen yhteys toisiimme. Tällaista kumppanuutta ei kannata heittää hukkaan ihan tuosta noin vaan. Ja onhan tässä toki taisteltukin; masennusten, kulttuurishokkien, erilaisuuksien, kaikenlaisten esteiden ja ongelmien läpi olemme tulleet tähän, missä nyt seisomme. Kuin kahden eri veneen kyydissä, toisiamme kädestä pitäen. Edessä on sumua, virta kuljettaa, ja se vetää meitä eri suuntiin, pitääkö otteemme? Entä jos joki jakautuu kahtia? Saammeko kumpikin käännettyä veneemme samaan suuntaan? Voiko toisen veneeseen hypätä? Kumman? Vai hypätäänkö vaan veteen ja uidaan yhdessä, ihan sama minne, vierekkäin? Vertauskuvien kuningatar pääsi taas vahingossa vauhtiin, mutta tajusitte varmaan idean.

Työelämään astuminen opiskelijaelämän jälkeen on yllättävän rankkaa ja väsyttävää. Ja sitten kun siihen vielä lisää sen, että on uudessa maassa, tekee töitä uudella kielellä, melko hankalalla alalla, takanaan teatterialan opinnot, jotka eivät kuitenkaan täysin valmistaneet tulevaan ammattiin ja jotka jättivät janoamaan lisää tietoja ja taitoja, no sanotaan vaikka näin: energiaa kuluu rutkasti enemmän. Olen fyysisesti ja henkisesti aika poikki, vaikka nautinkin samalla täysillä siitä, että alkuajan taisteluni ovat kantaneet hedelmää ja saan vihdoinkin työskennellä näyttelijänä, tanssijana ja tanssinopettajana. Silti, voimat ei aina riitä ystävien näkemiseen, parisuhteen huoltamiseen, jne. Toisinaan tarvitsen vain tauon kaikesta.


On läkähdyttävää puhua koko ajan ranskaa ja samalla näytellä ja/tai tanssia ja olla kiva uusi työryhmän jäsen ja yrittää pysyä mukana keskusteluissa ja huulenheitossa. Välillä putoan kärryiltä, niin vitseissä kuin työnteossakin. Toisissa työryhmissä se on "sallitumpaa", toisissa minun pitää tietoisesti sallia se itselleni ja tarvittaessa vaan sanoa ääneen, että nyt en tajunnut. Tyhmän blondin rooli on tietysti ihan hauskakin, ja tykkään luoda itsestäni erilaisia hassuja mielikuvia, (no okei, voihan olla, et mä vaan oon oikeesti ihan blondi!) mutta joskus haluaisin kuitenkin olla vaan normaali ja tasavertainen työryhmän jäsen. Sellainen, joka hiffaa heti kaiken, eikä joudu koko ajan kyselemään "tyhmiä". No, tyhmien kyseleminen on toki myös kivaa ja tarpeellista.

Haluaisin tuntea olevani Kotona, haluaisin viikon loman, haluaisin suunnitella yhteistä tulevaisuutta, haluaisin järjestää lettukestit ystäville, haluaisin mennä ulos tanssimaan tyttöjen kanssa, haluaisin tehdä piparkakkuja, haluaisin saunaan. Mutta siis tavallaan kaikki on hyvin.

8 kommenttia:

Airelle kirjoitti...

voihan olla että muillekin jää asioita epäselväksi mutta eivät kehtaa kysyä. hyvä että "blondi" avaa suunsa ja kysyy jotta muutkin ymmärtäisivät!
tavallaan ymmärrän tunteesi niin hyvin. itsekin olen asunut melkein koko elämäni toisten nurkissa, vanhempieni, kavereiden kanssa tai valmiiksi kalustetuissa opiskelijäkämpissä. nyt asun miesystäväni kodissa tai omassa kämpässä, joka ei oikeastaan tunnu kodilta, koska se on väliaikainen asunto ja sellaisena jäänyt retuperälle. en voi edes pitää kasveja kun olen jatkuvasti poissa. minäkin kaipaan "kotiin", omaan sellaiseen. miesystävän koti on ihan kiva mutta se on sen koti eikä sellainen kuin minun omani olisi. eikä mun tavarat edes mahtuisi, ei kirjahyllyjä mun kirjoille! enkä tiedä, miten tulevaisuudessa ratkaisemme asian, mutta yritän olla ajattelematta sitä. ehkä ratkaisu tulee itsekseen siinä vaiheessa, kun joudumme jotain päättämään.
hyvää viikonloppua!

Mademoiselle Fromage kirjoitti...

Totta, ja mun kantani on kyllä aina, että kannattaa mielummin kysyä ääneenkuin esittää tietäväistä ja vaieta, helpottaa elämää... :)

Kuulostaa tutulta tosiaan, oma koti on aina oma koti, ja mullakin on sellainen olo, että tämänhetkinen kämppä on jotenkin "väliaiainen". Haluaisin sisustaa lisää täällä, mutta samalla tiedän, että kyllästyn tähän asumistilanteeseen jossain vaiheessa.. Joko niin että muutan omaan yksiöön tai sitten ehkä jotain muuta tapahtuu, jos poikaystävän kanssa tilanne jotenkin selkenee.

Helsingissä mulla oli ihana yksiö Alppilassa, asuin siinä neljä vuotta ja se oli täysin mun oma KOTI, vaikka vuokralla olinkin. Siitä luopuminen oli tosi vaikeaa... Olisin voinut kuvitella asuvani siinä vaikka koko elämäni. Nyt olo on aika erilainen.

Mutta kyllä ne ratkaisut vielä meille tulevat! Hitto vieköön! :) Tällä hetkellä musta tuntuu, että pitää vaan luottaa elämään, uskaltaa unelmoida ja jutella silloin tällöin mahdollisimman kevyesti ja avoimesti toisen kanssa kummankin tulevaisuuden toiveista ja mahdollisuuksista. Aika näyttää!

K kirjoitti...

Sinne lohdutukseksi ettei se omassa kodissa olokaan aina ihan helppoa ole.niin kivaa kuin täällä nyt onkin olla, tavarat niin kuin itse haluaa niin eilen täällä yksin istuessa iski aika orpo olo :S Kupla puhkesi, tajusin konkreettisesti oman yksinoloni ja yksinäisyyteni ja hormonitilat vielä päälle ja tässä sitä nyt vollotetaan omia menetyksiä ja pettymystä siitä ettei se, mille antoi kaikkensa onnistunutkaan kaikesta yrittämisestä huolimatta. Jotenkin arvasin että tää muuton jälkeen varmaan tulee vastaan (ja just tästä syystä olisi melkein kimppakämppään kaivannut) että sinänsä osasin odottaa, toivottavasti menee pian ohi.
Vaikka oven takana odottaa ehkä jotain uutta ja hienoa niin surutyö on näköjään pakko tehdä...

Voimahaleja täältä ja toivon että teillä asiat selkenee parempaan suuntaan kuin itsellä, teillä nyt on kuitenkin peruasiat ja hei, etäsuhteet on in! ;)

Mademoiselle Fromage kirjoitti...

Kiitos kommentista, Uhma-kultaseni. Kyllä ne surut on käytävä läpi, ja vähän ajan päästä huomaat varmasti, että kaikki onkin oikeastaan onnistunut loistavasti ja kuljettanut sua juuri oikeaan suuntaan!!

Muista, että suru et ole sinä, suru kulkee vain lävitsesi ja se on hyväksyttävä ja kohdattava. Älä muserru surun alle, vaan anna itsesi uida siinä, mutta pysy pinnalla. Uusi, hieno ja ihana elämänvaihe on juuri alkamassa, mutta vanhasta irti päästäminen on välttämätöntä ennen sitä, on uitava joen toiselle puolelle! Vertauskuvien queen vauhdissa jälleen... ;)

Ikävä sua!! Mutta nähdään Suomessa pian! :) Jättihalaus!!!

Pupuce kirjoitti...

Been there done that. :/

Mut hei, se helpottaa lopulta. Ahdistuksen ja masennuksen kausia tulee, mutta jos vain sitkeästi jaksaa olla oma itsensä ja luottaa omaan intuitioon, niin homma lähtee toimimaan. Tietyn ajan kuluttua huomaa, että on sopeutunut ja on helpompi olla kaikin puolin. Vieraan kielen puhuminen on väsyttävää aluksi, mutta ei kai keneltäkään ulkomaalaiselta voi odottaa jatkuvaa skarppausta? Ite ainakin sanoin välillä ihan rehellisesti, että nyt en jaksa kuunnella tai sori, meni ohi oon väsynyt puhutaanko suomea?!? Tosiystävät kyllä ymmärtää ja kunnioittaa.

Oot onnellisessa asemassa, jos poikaystävän kanssa teillä on hyvä yhteys. Pidä siitä kiinni. Itse olisin varmasti lähtenyt maitojunalla Suomeen jo ajat siitten, ellei Kulta olisi niin kannustava, ymmärtävä ja huolehtivainen.

Tsemppiä! :)

Mademoiselle Fromage kirjoitti...

Kiitos paljon kannustavasta kommentista Pupuce! Totta puhut, ja ennenkaikkea itselleen pitää olla armollinen, vaikka muut eivät aina ulkkista ymmärtäisikään...

Kaikkea hyvää!!

Helmi-Maaria Pisara kirjoitti...

Voi kun niin tutulta kuulostaa..! Paitsi että minun työni täällä on kaukana siitä, mitä haluan tehdä. Joten olen päättänyt irtisanoutua. En halua hukata hetkiäni ja voimiani johonkin, mikä ei pidemmän päälle tuo mitään. Anyways niin tutun kuuloista tuo mitä olet käynyt läpi, että oikein rintaa puristaa..

Mademoiselle Fromage kirjoitti...

Jepulis, nyt vaan eteenpäin ja unelmia toteuttamaan, taistele, ole sitkeä, älä luovuta, näytä maailmalle että täältä pesee!!!! ;)