Pohdin tässä hiljattain moraalisääntöjä, velvollisuuksia, kohteliaisuutta ja hyviä tapoja. Kaverini kaverin synttäreillä mietin ääneen, onko noloa, jos laitan lahjakassaan vain 10 euroa. (Täällä Ranskassa on usein tapana kerätä päivänsankarille lahjaksi rahaa, jonka hän voi sitten käyttää haluamallaan tavalla.) Kaverini totesi, että tietenkin voit laittaa juuri sen verran kun tahdot ja pystyt, mutta kuulin hänen äänensävystään, ettei 10 euroa tietenkään ollut paljon mitään.
Jälkeenpäin pohdin, miksi kysyin joltain toiselta asiaa, jonka olin oikeastaan jo päättänyt. Miksi tarvitsin ulkopuolisen hyväksynnän?
Eilen istuin jokilaivan terassilla juttelemassa ystäväni kanssa. Keskustelu kääntyi sinkkuelämään ja erilaisiin lyhyt- tai pidempiaikaisiin suhteisiin vastakkaisen ja saman sukupuolen edustajien kanssa.
Kun ystäväni kommentoi kavereidensa yhden illan seikkailuja hieman naureskellen, minulle kirkastui yhtäkkiä, ettei ole oikeaa tai väärää tapaa elää. Siis tämä asia ei nyt ehkä tullut mieleen ihan ensimmäistä kertaa, mutta ihanan konkreettisesti ja selvästi, lähes fyysisenä tuntemuksena.
Muistin taas, miten ihmeellistä on olla olemassa tällaisen planeetan päällä, ja miten tärkeää on elää elämä, jossa minä olen päähenkilö, jossa minä nautin elämästäni. Tietysti yhdessä muiden kanssa!
Kuinka usein sitä unohtaakaan, ettei minun tarvitse tehdä kuten nuo toiset, olla kuten nuo toiset, että minä voin tehdä asiat omalla tavallani. Ettei minun tarvitse pyytää kenenkään hyväksyntää. Ehkä tämä aihe kumpuaa myös ulkomaille muuton aiheuttamien kriisien jälkimainingeista, ja Ranska (tai ainakin Lyon) nyt on eittämättä hieman konservatiivisempi elinympäristö kuin esimerkiksi Helsinki, jossa asuin noin 6 vuotta.
Lisäksi olen huomannut, että minulle on kehittynyt ikävä tapa vähätellä itseäni. Esimerkiksi taannoisen tv-roolini jälkeen olen löytänyt itseni selittelemästä, että "eihän niillä nyt tainnut olla vaihtoehtoja, jos halusivat löytää Lyonista blondin näyttelijän, joka puhuu englantia ja ruotsia". Kun saan kehuja kielitaidostani, muistan heti mainita, että se on geeneissä ja että me suomalaiset olemme onnekkaita, kun meillä ei dubata.
Miksen voi olla ylpeä kaikesta tästä raatamisesta? Olen sentään opetellut puhumaan sujuvaa ranskaa kahdessa vuodessa ja rakentanut tyhjästä itselleni laajan verkoston työelämään!
Tästä lähtien harjoittelen seuraavaa, kaikella rakkaudella ja kunnioituksella kanssaihmisiäni kohtaan:
- Kun minua askarruttaa jokin päätös (iso tai pieni), kysyn ensin ja ennenkaikkea itseltäni.
- Kun minua nolottaa jokin turha asia, opettelen olemaan siitä ylpeä.
- Kun en uskalla, teen sen silti.
- Kun tekee mieli tehdä jotakin jotenkin, niin teen juuri niin.
- Kun ujostuttaa, tanssin heti villisti. Missä vaan.
- Kun piilottelen, selittelen tai pyytelen anteeksi suomalaisuuttani / kauneuttani / blondiuttani / televisiorooliani / hyvää tanssitaitoani / hyvää kielitaitoani / menestystäni (tms.) niin kehun heti perään itseäni vuolaasti.
- Kun jostain syystä vielä epäröin tai angstaan, kuuntelen Shakiran "Rabiosan", pukeudun ihanaan uuteen mekkooni ja astun kevein askelin ulos kesäkadulle. So what!
Edit: Kurkatkaa Aikamatkustajan blogiin kanssa, sieltä vasta pukkaakin elämänohjetta joka lähtöön, suosittelen!
