Tunteiden viemää

Eilen oli pieni vaikea hetki erilaisten energioiden kohdatessa kämppiksen kanssa, vaikka tunsin, että taustalla oli pelko ja rakkaus hämmentävässä sekamelskassa. Välillä on silti hankalaa olla ymmärtäväinen ja rauhallinen, vaikka ulkoisesti siihen pystyinkin.

Hän esitti asiat selkeästi, jämptisti, ystävällisesti. Hän kertoi, että toisen blondin kanssa emme näyttäneet etsivän uutta asuntoa ollenkaan. Hän totesi, että hän haluaa tietää, miten asiat etenevät ja koska hänen täytyy etsiä kaksi uutta kämppistä. Hänelle sopisi, että jäisimme asumaan hieman pidemmäksi aikaa, mutta aika pitäisi määritellä.

Hän kysyi, oliko toinen blondi jo selittänyt asunnon käytänteet. Mitä saa tehdä, ja mitä ei. Saa kuunnella täysillä suomalaista musiikkia. Ja sitten roskien vieminen, lasinkeräys, siivous. Häiritseekö jokin minua, ja jos häiritsee niin voi sanoa. Onko vessa liian likainen, esimerkiksi. Ja häiritseekö heitä vaikka keittiön sivupöydälle ilmestynyt yogi-teevuori.

Lopuksi hän totesi, että saattaa joskus olla huonolla tuulella. Ja että sitä ei pidä ottaa henkilökohtaisesti.

On totta, ettemme ole ehtineet etsiä asuntoa, ja että nyt pitäisi aktivoitua. On totta, etten ole kahden viikon aikana kertaakaan vienyt roskia. Imuria ei ole, lähden kohta ostamaan sellaisen. Kaikki sanotut asiat olivat tosia, eivätkä järkyttäneet minua. Istuin sohvalla kuunnellen ja ihmetellen, miksi jouduin pidättelemään kyyneliä.

Puhuin toisen blondin kanssa, ja kun hän vain käski olla tekemättä ongelmaa tyhjästä, mieleni pahoittui yhä enemmän. Yritin selittää, että olin hänen kanssaan samaa mieltä, ja kämppiksenkin kanssa. Että kyseessä oli jokin syvempi. Sain muotoiltua lauseen, joka sai itkun valumaan kurkustani.

Tunsin olevani hyökkäyksen kohteena, tunsin, että pidätelty negatiivinen energia räjähti päälleni. Mutta ilman kovaa ääntä, hillitysti, perustellusti. Ja siksi se oli niin vaikeaa tunnistaa. Toinen blondi myönsi, että oli myös tuntenut saman, ja sanoi, että kyse oli kämppiksemme peloista. Niinpä. Hänen peloistaan, ja minun kipeistä pisteistäni.

Hänen pelkonsa, ja yhtä aikaa rakkautensa, jotka kömpelösti sekoittuivat toisiinsa. Jotka maalasivat hänen sanansa vuorotellen täysin vastakkaisilla väreillä. Rakkaus minussa ymmärsi ja hyväksyi tämän, kuuli hänen sanansa ja tunsi hänen tunteensa. Vastasi, että kiitos kun kerroit kaiken tämän.

Mutta minun kipupisteeni. Tunnen helposti oloni kodittomaksi, mihinkäänkuulumattomaksi, ulkopuoliseksi. Kaikki tämä laukesi minussa. Ja syyllisyys.

Kun toinen blondi nukkui jo vieressäni syvää unta, kirjoitin ajatuksiani ylös. Päätin kokeilla puhdistaa kurkkuni vaikeista tunteista, jotka kuristivat sitä. Tein Inna Segalin "Kehosi salattu kieli"-kirjan harjoituksen kurkun hoitamisesta ja syyllisyydestä vapautumisesta.

Annoin kurkkuni vapaasti olla ja tunnustelin tunteita, jotka tulivat pintaan. Oli kuin kurkkuuni olisi noussut tulva, itku ja kipu nousivat suurena aaltoja ylös. Annoin kaiken tapahtua, ja lopulta kipu rauhottui ja itku loppui kuin seinään. Hengittelin hetken. Nukuin koko yön ilman korvatulppia, ensimmäistä kertaa neljään vuoteen.

Ystäväni, joka on kiropraktikko, kertoi kiinnostavan vertauksen hevosesta ja sen vetämistä vaunuista. Hevonen symboloi tunteita, valjaita käsissään pitävä ohjastaja mieltä, vaunut kehoa ja vaunuissa istuva matkustaja sielua. Hän sanoi, että usein tunteet, mieli tai keho ohjaavat meitä liikaa. Kaikista niistä on pidettävä huolta ja niitä on kuunneltava. Sielun täytyy kuitenkin päättää suunta.

Kuka sinä olet?

Vaikka meidät määritellään tässä maailmassa helposti erilaisten kriteerien mukaan, me olemme aina ihmisinä laajempia ja ääriviivattomia. Olemme myös itse saattaneet määritellä itsemme monella tapaa, mutta emme ole yhtä kuin nuo määritelmät.

Voimme muutta mieltämme, voimme kasvaa, voimme oppia ja kehittyä, voimme vapautua ja tulla ulos liian pieniksi jääneistä laatikoista. Ajattele vaikka kaikkia suuria keksijöitä, neroja, pyhimyksiä, tasa-arvon edistäjiä, presidenttejä, maailmanparantajia, supertähtiä... Me olemme kaikki samaa verta ja lihaa, erittäin samankaltaisia ihmisolentoja samalla planeetalla, samassa maailmankaikkeudessa.

Meillä kaikilla on valtavasti piileviä voimavaroja. Välillä tähtäämme vain vääriin suuntiin, koska emme usko omiin kykyihimme tai omaan voimaamme tarpeeksi. Välillä jumiudumme totuttuun ajatusmalliin ja kuvittelemme tuntevamme itsemme läpikotaisin. Mutta miten paljon oikeasti tiedämme siitä, mihin kaikkeen kykenemme?

Jokainen meistä on joskus yllättynyt omista kapasiteeteistaan pienten tai suurten haasteiden edessä. "Oho, minäkö onnistuin tekemään tuon?" Luin jostain äidistä, joka pelasti lapsensa kivenjärkäleen alta, kun kukaan muu ei saanut sitä edes liikkumaan.

Kuka sinä olet? Kuka sinä haluat olla? Kuka sinä luulet olevasi? Kuka sinä luulet haluavasi olla? Kuka sinä IHAN OIKEASTI olet?

Jos sanot, että et pysty, kokeilitko edes? Mitätöitkö jo lähtöviivalla mahdollisuutesi onnistua toteamalla, että "en mä kuitenkaan". Kokeile. Usko itseesi hullun optimistisesti. Älä kuuntele negistelijöitä, jotka haluavat lannistaa sinut, koska eivät itse uskaltaneet kokeilla. Päätä, että onnistut. Voi olla, että yllätyt.

Ja jos et onnistu, ainakin yritit koko energiallasi. Ja silloin jotain on jo tapahtunut, vaikket onnistunut - olet löytänyt tahdonvoimasi ja sisäisen energianlähteesi.

Joillekin lukijoille jo tuttu henkilökohtainen anekdootti, jonka voin kertoa on tarina eräästä suomalaisesta näyttelijättärestä, joka päätti muuttaa Ranskaan kielitaidottomana ja ruveta harjoittamaan ammattiaan siellä. Hän tunsi vain kourallisen ihmisiä, joilla ei ollut mitään tekemistä hänen alansa kanssa. Kolmen vuoden jälkeen hän puhui sujuvaa ranskaa ja teki töitä hiki hatussa kiinnostavissa prokkiksissa.

Tehkäämme siis itsellemme palvelus, ja toistelkaamme joka päivä seuraavantyyppisiä affirmaatiolauseita:

"Kaikki menee täydellisesti, juuri niin kuin toivon tai vielä paremmin!"

"Olen täynnä energiaa ja voimavaroja ja pystyn vaikka mihin!"

"Elämä on täynnä mahdollisuuksia ja saan kaiken minkä haluan, tai jotain vielä parempaa!"

"Minä olen vapaa ja teen joka päivä elämästäni onnellisempaa ja iloisempaa!"

"Hyvät asiat, iloiset yllätykset ja positiivinen energia täyttävät elämäni ja läheisteni elämän."

"Uskon täysillä itseeni ja kykyihin!"

Tämänkaltaisia affirmaatioita voi kirjoittaa vaikka pienille muistilapuille ympäri kotia, tai päiväkirjaan. Niitä voi toistella joka päivä, vaikka ei uskoisikaan niiden tehoon ja sitten katsoa muutaman viikon päästä, onko mikään muuttunut. Niitä voi kirjoittaa rajattomasti ja niiden avulla voi visualisoida onnellisuutta, terveyttä ja hyvinvointia itselleen tai ihan kenelle vaan. Vaikka koko planeetalle.

Joku päivä joka tapauksessa poistumme tästä elämästä, tältä planeetalta, tästä maailmankaikkeudesta, tämän ihmisruumiin muodossa. Ennen sitä, olkaamme vapaita, hassuja ja onnellisia!

Muuttoreaktioita

No, nyt blondi on sitten muuttanut blondin luo, vaikka onkin haettava vielä muutama asia vanhasta kodista tällä viikolla. Olen toisen blondin, eikun siis meidän yhteisessä sängyssämme ja poden sitkeää flunssaa, joka on nyt laskeutunut henkitorveen. Yskä, höyryhengitys, nenäkannu. Niistäminen. Sitruunaa, inkivääriä, hunajaa, Yogi-teetä, valkosipulia. Spiruliinakin olisi kiva juttu, mutta toinen blondi ei ole vielä ehtinyt käydä ostamassa sitä.

Luin tänään Inna Segalin kiinnostavaa kirjaa Kehosi salattu kieli - opas terveyteen ja hyvinvontiin, sain sen rakkaalta äidiltäni joululahjaksi. Ensimmäinen harjoitus oli kuunnella kehoaan ja kipeää tai tukkoiselta tuntuvaa aluetta. Piti kysyä, onko keholla minulle jokin viesti. Yritin rentoutua ja kuunnella kehoani, mutta en saanut selkeitä vastauksia. Oli tukkoinen olo ihan yleisesti, viestit taisivat jäädä jumiin jonnekin nenäonteloiden uumeniin.

Päätin kokeilla tarot-kortteja Gerd Zieglerin Tarot - Sielun peili-kirjan avulla. Käytän niitä ajatusten, tunteiden ja tarpeiden selkeyttämiseen, sillä korttien selitykset ovat voimaannuttavia, oivaltavia ja hyvällä tavalla ravistelevia. Jäin jumiin erilaisten lukutapojen kuvauksiin, ja pian kirja ja kortit liukuivat peittoa pitkin sängyn toiselle laidalle.

Ei sitten. Olen vaan ja lepään. Ehkä kehoni juttelee minulle joku toinen kerta.

Lopulta katsoin pari jaksoa rakkaan ystäväni J:n minulle suosittelemaa 2 Broke Girls-sarjaa netistä. Join lisää Yogi-teetä.

Ei ole vaikeaa arvata, mistä sairastuminen johtuu, sillä muuton fyysinen ja psyykkinen vaikutus on tuttu juttu. Kaksi aamupäivää meni juostessa hikisenä portaissa muuttolaatikoita kantaen. Ensimmäisenä aamupäivänä satoi vuorotellen rakeita ja vettä, toisena isoja märkiä lumihiutaleita. Lyonissa oli kylmempää kuin Pariisissa ja Pohjois-Englannissa.

Tuntuu kummalliselta, ettei vanhaa kotiani Lyonin ydinkeskustassa ole enää olemassa sellaisena kuin se oli. Se oli ensimmäinen oikea kotini Ranskassa.

Ensimmäinen paikka, jossa sain olla minä ja tehdä tilasta omani. Tukikohtani ja turvapaikkani kahden ja puolen vuoden ajan.

Ennen ydinkeskustan kimppakämppää asuin pari kuukautta ikkunattomassa huoneessa kivassa boheemikaupunginosassa. Kämppikseni oli hieman katkeroitunut 40-vuotias tanssiteatteriseurueen tuottajakundi, joka tupakoi koko ajan sisällä. Minulla oli huoneessani liukuovi, jota ei oikein voinut kutsua oveksi. Kiva kortteli suklaa-, juusto ja luomupuoteineen ja rentoine kahviloineen oli haikeaa jättää, mutta kämppää (tai kämppistä) ei tullut ikävä.

Sitä ennen asuin pikkukaupungissa sen miehen luona, jonka luokse alun perin muutin tänne Ranskaan. Hänen asunnossaan vallitsi energia, johon en koskaan osannut juurtua. Tunsin olevani sisustuslehden sivuilla.

Exäni rakasti asuntoaan paljon, kuten minuakin varmasti, mutta minä siivosin itseni vaatekomeroon. Korttelin ainoana blondina minua tuijotettiin kuin vierasta nautaa. Pikkukaupunki alkoi tuntua vankilalta. Lopulta hän joutui valitsemaan asunnon ja minun välillä, kun vaadin, että hän seuraisi minua Lyoniin. Hän valitsi asuntonsa.

Kun muutin viimeisetkin tavarani pois, tunsin oloni yhtä aikaa huojentuneeksi ja sanoinkuvaamattoman särkyneeksi. Rakastimme yhä toisiamme syvästi. Esineet, rakennukset, huoneistot ja korttelit eivät ole koskaan saaneet minua itkemään.

Muutos ravisuttaa, stressaa ja tuntuu hyvältä. Uudessa kodissani on ihana huone, jota olen jo sisustanut inspiroivaksi ja omannäköisekseni. Se on paljon kauniimpi huone, kuin entinen huoneeni. Vaikka asunkin nyt toisen blondin ja hänen kämppiksensä kanssa, tuntuu yhteinen asunto jo hieman konkreettisemmalta unelmalta.

Muutossa on parasta uuden alku. Se että voi konkreettisesti jättää vanhan taakseen ja uudistua. Nyt tarvitsen vissiin vain aikalisän, ennenkuin kuoriudun täältä peiton alta ja muutun perhoseksi.

Joka tapauksessa, matka uutta kohti on alkanut. Toivottavasti tämä askel houkuttelee mukanaan muitakin uusia, positiivisia tuulia. Vaikka ison elokuvaroolin. Tai jotain muuta yllättävää, ihanaa.

Ei mulla täällä mitään oikeita ongelmia

Tänään olen enimmäkseen ollut rauhallinen, turhautunut, surullinen, vihainen, yllättynyt, stressaantunut, innostunut, kateellinen ja inspiroitunut. Mutta hei, kaikki on (taas) oikeastaan hirveän hyvin.

Minulla on ensimmäistä kertaa elämässäni kuukausipalkka.
Tein tarpeeksi näyttelijäntöitä vuoden 2012 aikana ja sain vihdoin viimein "statuksen", jonka avulla saan rahaa silloin, kun en prokkisten välissä ole töissä. Silloin, kun vaan istun kotona ja vastaan sormet sauhuten tv-, elokuva- ja teatterialan casting-ilmoituksiin. Tai masennun. Tai katselen facebookissa, mitä ihmisille kuuluu. Tai katson "2 Broke Girls"-sarjaa netistä. Tai luen netistä menestyvistä ja kauniista näyttelijättäristä, joilla on täydelliset hiukset ja häikäisevän valkoiset hampaat. Tai käyn lenkillä puistossa.

Olen terve.
Kävin lenkillä puistossa viikko sitten, kokeillakseni nyrjähtäneen nilkkani ja vuoden päivät kipuilleen polven kuntoa. Polvi ja nilkka kestivät, jee! Sen sijaan lonkkani tuli kipeäksi. Nyt se on taas kunnossa, mutta juoksemiselle täytyy kai sanoa heippa. Pitäisiköhän mennä pitkästä aikaa tanssitunneille?

Selätin myös äskettäin täysillä iskeneen flunssan suhteellisen helposti spirulinalla, appelsiineilla, inkiväärillä, valkosipulilla, sitruunoilla, D-vitamiinilla, kiiweillä ja polleenilla.

Minulla on ihana poikaystävä.
Olen ollut lähiaikoina vähän alakuloinen. Toinen blondi on kaivannut etäisyyttä, ystävien kanssa oloa, omien juttujen tekemistä. Olemme viettäneet kivoja hetkiä myös yhdessä, mutta välillä on tullut pieniä kriisejä. Olisin kaivannut yhteistä aikaa erillään vietetyn viikolopun jälkeen ja hän olikin sopinut tapaamisia ystävien kanssa, ja sen sellaista. Sopeudun, mutta haaveilen siitä, että hänkin haluaisi viettää enemmän aikaa kanssani.

Järjestin viime viikolla kivan synttäriyllätyspäivän: herkkuja notkuva luomubrunssi hänen luonaan, Django Unchained-leffa läheisessä elokuvateatterissa, sitten yhdessä joogaan ja illalla meidän lempiravintolaamme herkuttelemaan. Samalla viikolla leivoin hänen synttäribileisiinsä kookoskerma-mangokakun. Edessä on suhteemme yksivuotispäivä, enkä jaksa enää järjestää mitään. Olen yhtäkkiä kateellinen, kun kuulen tuttavan kihlautumisuutisen. Mikä ihme minuun on mennyt?

Minulla on ihana poikaystävä, jonka kanssa muutan pian yhteen asumaan.
Eilen kämppikseni tuli keittiöön ja sanoi, että on löytänyt uuden asunnon. Oli siitä jo puhuttukin, mutta nyt se sitten tapahtuu. Toisen blondin kanssa olemme etsineet yhteistä kämppää jo jonkin aikaa, mutta olemme käyneet vasta yhdessä asuntonäytössä. Kuukauden päästä huoneesta, joka on ollut Lyonin kotini, tukikohtani ja turvapaikkani kahden ja puolen vuoden ajan, tulee jonkun muun huone.

Minä muutan maaliskuussa joko uuteen yhteiseen asuntoon tai sitten poikaystäväni luo. Kaikki riippuu siitä, miten kahden vähätuloisen taiteilijablondin asunnonhaku edistyy. Kukaan ei koskaan maalaile kovin ruusuista kuvaa ranskalaisesta kiinteistömaailmasta, mutta yritän olla positiivinen. Juuri nyt ahdistaa silti...

Minulla on ihania ystäviä.
Aina kun tulen Suomesta, olen hetken aikaa masentunut ja tunnen itseni yksinäiseksi. Sitten tapaan lyonilaisia ystäviäni ja muistan, että he ovat aivan mahtavia. Sydämellisiä, inspiroivia, tsemppaavia, rentoja, läheisiä, ymmärtäväisiä, kuuntelevia, viisaita ja rohkeita. Aivan kuten Suomenkin ystävät, luonnollisesti. Pitää vaan muistaa (ja uskaltaa) ottaa puhelin kauniiseen käteen, kun on yksinäinen olo!

Tänään tulin väsyneenä kotiin erään ohjaajan kanssa pidetystä lukutreeneistä. Herra ohjaaja ei tiedä, saako rahaa, joten produktion toteutuminen ei ole lainkaan varma juttu. Treenit olivat siitä huolimatta onnistuneet ja inspiroivat. Eräs ystäväni oli juuri perunut tapaamisen, koska hänen pitikin käydä ostoksilla. Oli yksinäinen ja väsynyt olo.

Olin huolissani asunnon ja uusien työprokkisten löytämisestä. Huomasin, että kämppikseni veljen koira oli pissannut keittiön lattialle. Sitten kämppikseni kissa pudotti lasiastian pöydältä. Siivosin sirpaleet, mutten jaksanut siivota pissaa. Laitoin sen päälle vessapaperia. Seuraavaksi kissa kakkasi huoneeni oven eteen. Siivosin kakan kiroillen. Menin huoneeseeni ja itkin sängyllä syöden suklaata ja juoden Yogi-teetä. Päätin kirjoittaa tämän tekstin, jotta muistaisin, miten hyvin asiat ovat.