Täällä taas

Istun pesässäni. Se on kuvitteellinen pesä, joka rakentuu hiljaa ympärilleni aina, kun palaan Suomesta. Varsinkin kesäisin. Sitä voisi kutsua paluumasennukseksikin, mutta tykkään erityisesti ranskan sanasta "nid" (pesä), lausutaan "nii". 

Tämänkertainen masennuspesä on lempeä, kevyt, hiljainen, vienosti hymyilevä. Herman Hessen Siddharta-kirja on maalaillut sen pehmeitä sävyjä. Se on läpikuultava, se ei tukahduta, vaan majoittaa minut kärsivällisesti, hellästi. Istun siinä ihan rauhassa, kunnes päätän taas nousta ylös, pian.

Palasimme kahden viikon Suomi-lomalta eilen. Tällä kertaa osasin ottaa kaiken todella rennosti. Kaksi viikkoa kuluivat rauhallisesti ja spontaanisti luonnossa oleillen, lähinnä perheen ja toisen blondin kanssa. 

Ensin vietimme noin viikon mökillä kahdestaan. Lähdimme ajamaan sinne melkein heti Suomeen saavuttuamme hieman emmittyämme, mutta emme katuneet hetkeäkään. Teimme kaikkea perinteistä ja ihanaa. Mieli tyhjeni tehokkaasti kaikesta turhasta.

Saunoimme ja uimme Puulaveden kirkkaassa vedessä. Katselimme kuikkia. Kuuntelimme aaltojen ääniä. 

Poimimme (ja söimme) mustikoita, niitä oli vielä paljon. Aamumyslissämme oli niiden seurana Vavesaaren luomutilan mustikkamysliä, kotimaisia luomukauraleseitä, luomurusinoita, luomucashew-pähkinöitä, kookosmaitoa ja kotimaista luomuhunajaa. 

Samoilimme metsissä. Sienestimme. Kokemattomina sienestäjinä poimimme mukaamme vain kanttarelleja, mutta eipä metsissä paljon muita sieniä näkynytkään.

Soutelimme järvellä ja seikkailimme tutuilla ja tuntemattomilla saarilla. Joogasimme laiturilla. Katselimme auringonlaskua kallioisen niemen huipulta. 

Kalastimme ja saimme kaksi ahventa, jotka söimme kanttarellien, omasta maasta nostettujen perunoiden, luomuvoin, oman maan salaattisekoituksen (voikukkia, poimulehtiä ja kasvimaan salaattia) ja oluthiivan kanssa. Tai sitten söimme muita kaloja, kuten lohta ja nieriää. Nam.

Mökkiloman jälkeen palasimme vanhempieni luokse, mutta tavanomainen pääkaupunkiseuturumba ei yhtäkkiä alkanutkaan. 

Tapasimme muutaman ystävän kahvilassa sateisena lauantai-iltapäivänä. Joimme ihanat iltateet isovanhempien kanssa. Istuskelimme järven rannassa vanhempieni kanssa. Katselimme yöllä Kummelia isäni kanssa. Laiskottelimme. Kävimme lenkillä pienillä hiekkateillä. Kävimme retkellä Hangossa ja pikavisiitillä Tammisaaressa.

Viimeistä päivää edeltävänä iltana sain kovan päänsäryn. Arvelin sen johtuvan listoista, joita olin kirjoitellut mieleeni ja muistikirjaani; nämä jutut ostettava Suomesta, nämä rakkaat ihmiset nähtävä, näissä paikoissa käytävä, näitä asioita tehtävä. En kuitenkaan halunnut luopua viimeisen päivän Helsinki-suunnitelmista; soittaisin siis sille ja tälle ja kävisin siellä ja täällä, ostaisin sitä ja tätä...

Aamulla päätä särki kahta kauheammin. Itketti. Joogailin ja hengittelin. Söin mustikoita ja kauralesepuuroa. Kun kipu ei hellittänyt, tajusin viimein tehdä niin itse. Lepäsin. Sitten lähdimme toisen blondin kanssa Helsingin sijaan luontoon. Makoilimme rantakalliolla ja kuuntelimme kuikkia. Uituani kaksi kertaa kirkkaassa, elokuun öiden viilentämässä järvessä päänsärky oli muisto vain.

Nyt istun kodissamme Lyonissa. Aukinaisista kattoikkunoista kuuluu ohikulkevien junien kolina. Naapurissa soi rytmikäs musiikki ja vaimea jyskytys kuuluu seinän läpi. Olen jumissa lempeässä masennuspesässäni. 

Huomenna menen "syksyn" ekoihin kuvauksiin esittämään jalkapallofania ja viikon päästä aloitan uuden teatteriprokkiksen harjoitukset.