Onks se siis sun oikee ammatti?

Avignonin teatterifestivaaleilla tapahtuu tänä vuonna. Intermittent du spectacle-statusta eli taiteilijoiden ja teknikkojen työttömyystukijärjestelmää puolustavat näyttelijät, ohjaajat, teknikot ja muut esittävän taiteen ammattilaiset osoittavat mieltään ja lakkoilevat.  

Miksi?

Ranskassa ollaan tekemässä muutoksia pätkätyöläisten (eli aika monen ranskalaisen) työttömyysturvaan. Muutokset koskevat näin myös meitä ikuisia pätkätyöläisiä, eli esittävän taiteen ammattilaisia (teattereissa, elokuvissa, televisiossa, jne. työskenteleviä). Muutoksissa tavoitellaan säästöjä, heikoimpien kustannuksella. 

Joidenkin mielestä (mm. työnantajajärjestö Medef:in mielestä) koko intermittent du spectacle-tukijärjestelmä pitäisi lakkauttaa.

Näyttelijän näkökulmasta pieni selvennys Ranskan käytäntöihin: 

(Tätä systeemiä on todella vaikea selittää, koska en todellakaan itse ymmärrä sitä vielä kunnolla, eivätkä muuten ymmärrä ranskalaiset kolleeganikaan. Tervetuloa ranskalaisen byrokratian maailmaan.)

Ranskassa ei juurikaan ole näyttelijäkiinnityksiä kuten Suomessa, jossa teatterit tekevät toisinaan näyttelijöiden kanssa monen vuoden mittaisia sopimuksia. Sen sijaan jokainen tekee työtä milloin missäkin teatteriseurueessa, kuvauksissa, jne, ja saa palkkansa produktion koon ja budjetin mukaan. 

Jokainen sopimus on määräaikainen ja tehdyt työtunnit eivät yleensä vastaa sopimuksessa lukevia työtunteja. Kärjistetysti voidaan sanoa, että samalla kun joku tekee 5 tunnin työpäivän näyttelijänä kuvauksissa ja saa 500-600 euron nettopalkan ja sopimukseen merkinnän 12 tunnin työpäivästä, toinen raataa pienessä teatteriseurueessa palkattomissa treeneissä pari kuukautta ja lukemattomia työtunteja ja saa sitten muutamina esityspäivinä 100 euron nettopalkan ja 12 tunnin työsopimuksen. 

Näyttelijän (tai muusikon, ohjaajan, laulajan, etc) täytyy kerätä virallisia, työsopimukseen kirjattuja työtunteja 10 ja puolen kuukauden aikana 507. Se ei ole helppoa (tai se on oikeastaan mahdotonta), jos on tuo yllämainittu pienistä teatteriseurueista palkkansa saava henkilö. Hieman kuuluisemmille tai ainakin menestyville näyttelijöille se on helppoa. Kun 507 tuntia tulee täyteen, sinulle maksetaan seuraavan 8-10 kuukauden jakson ajan työkkäristä tukea, joka on suhteessa saamaasi palkkaan. Työkkäri "täydentää" joka kuukausi palkkasi.

No, tästä tuesta närkästyvät tietysti ne, jotka eivät tiedä siitä mitään ja ajattelevat, että me vaan täällä hupaillaan välillä vähän lavalla ja saadaan koko ajan hirveesti rahaa. Eihän niillä ole edes oikeaa ammattia. Elävät meidän verorahoilla.

Tämä tukisysteemi pitää Ranskan esittävän taiteen alan rikkaana ja monimuotoisena. Täällä Helsingin Kellariteatteri olisi ehdottomasti ammattilaisteatteri, jossa näyttelijät saisivat työstään palkkaa. Systeemissä on silti myös porsaanreikiä, ja esimerkiksi televisioyhtiöt käyttävät tukea hyväkseen ja palkkaavat vakkareiksi laskettavia työntekijöitä sinne määräaikaisilla sopimuksilla, jotta työkkäri maksaisi tällä tuella osan heidän palkastaan.

Miten tukisysteemi toimii minun tapauksessani?

Itse saan tukea niin, että palkkani ja tukeni ovat yhteensä noin 1300 euroa/kk, mikä on täällä Ranskassa aika vähän, muttei läheskään yhtä vähän kuin se olisi Suomessa. Lapsettomana, autottomana ja shoppailuallergisena pärjään sillä erittäin hyvin - ruokahan on täällä halvempaa kuin Suomessa.

Työtuntini (ne 507) olen saanut kasaan kohta melkein kolme vuotta näin:

Teen 10 ja puolen kuukauden jakson aikana:

- 1-3 n. kaksi kuukautta kestävää prokkista (joiden treenaamisesta maksetaan ja työtunnit tulevat sopimukseen)

- n. 10-30 esiintymistä ympäri Ranskaa

- n. 5-10 kuvauspäivää sekä jonkin verran teatterikurssien vetämistä. 

Tänä "vuonna" (eli tässä 10,5 kuukauden jaksossa) sain tunteja kasaan jopa 624, mikä nostaa ensi vuoden kuukausipalkkioitani. Pelkkiä teatteriesityksiä/kuvauspäiviä (joiden palkkioon liittyy aina 12 tunnin työsopimus) pitäisi tehdä kerran viikossa ja yhteensä 43, jos haluaa yltää minimituntimäärään.

Nyt poliittinen valta ottaa siis oikeuksia ja rahaa pois pätkätyöläisten ja siis näin myös meidän esittävän taiteen ammattilaisten työttömyysturvasta. Olemassaolevassa systeemissäkin on jo harmillisia ongelmia, kuten äitiyslomat ja sairauslomat, joita en suosittelisi...

Esittävän taiteen ammattilaiset (les intermittents du spectacle) ovat tehneet ehdotuksia ja laskelmia, jotka parantaisivat meidän sosiaaliturvaamme ja säästäisivät lisäksi valtiolta rahaa. Niitä ei (tietenkään) ole kuunneltu. Esittävän taiteen ammattilaiset ovat siis ruvenneet riehumaan, lakkoilemaan ja osoittamaan mieltään, myös kaikkien ranskalaisten pätkätyöläisten puolesta (vaikka media ei heistä puhukaan, vaan pelkästään meistä taiteilijanrentuista - ettei kansa vaan huomaisi, mistä on oikesti kyse).  

Mutta me emme ole lakossa. Avignonin teatterifestivaaleilla lakkoileminen on vaikea päätös, sillä festari on näyteikkuna esityksille. Teatterinjohtajat ja muiden festivaalien ohjelmapäälliköt tulevat katsomaan esityksiä ja valitsevat sitten lempparinsa ohjelmistoonsa. Koskaan ei tiedä, kuka olisi ollut katsomossa lakkopäivänä. 

Teatteriseurueet kuluttavat myös omaisuuden salien vuokraamiseen, majoitukseen, palkkoihin (jos niitä on varaa maksaa) ja muihin kuluihin. Yhdenkin päivän lakko voi olla kohtalokas, kun lipputuloja ei yhtäkkiä olekaan. 

Mutta jatkamme taistelua ja pidämme pienen selventävän puheen yleisölle joka esityksen lopussa. Kerromme, ettei muutos koske vain meitä, vaan myös heitä.

Ikävä kyllä maailmalla tapahtuu kamalampiakin asioita. Avataan siis aina välillä silmät ja ollaan kiitollisia. Terveisiä ukkosmyrskyn keskeltä täältä Avignonista, pitäkää huolta itsestänne ja toisistanne tällä ihmeellisellä planeetalla.

Uusia (mielen)maisemia

Tänä keväänä on tapahtunut paljon. Olen käynyt uusissa paikoissa, sisäisesti ja ulkoisesti.

Viime vuoden lopussa vanhat, patoutuneet tunteet ja piilotettu haavoittuvaisuus nousivat yhtäkkiä pinnalle. Jouduin katsomaan silmiin menneisyyden haamuja ja aloin kuoriutua tsemppaajan haarniskasta. Itkin paljon, muutuin ujoksi, ahdistuin ja jännitin sosiaalisia tilanteita. Aloitin terapian. 

Työrintamalla oli kiireistä koko kevään. Tasapainottelin itsetutkiskelun ja kiireisen aikataulun  kanssa, yritin saada kerran viikossa sovittua ajan terapiaan ja kaikki treenit ja esitykset kunnialla hoidettua. 

Alkukeväästä olin pikkukaupungin teatteriseurueen kanssa residenssissä upeassa taidemuseossa. Samoilimme teosten keskellä ja teimme pieniä, runollisia "esityshetkiä" museovieraille. 

Toukokuun alussa matkustimme commedia dell'arte-/hip hop-prokkiksen kanssa Guadeloupeen esiintymään paikallisille teatterifestivaaleille. Uimme turkoosissa meressä, söimme trooppisia hedelmiä ja herkullisia kala-aterioita, esiinnyimme täydelle katsomolle ja fiilistelimme yleisesti. Kävin aamuisin lenkillä valkoisilla hiekkarannoilla. 

Ihan kuin loma. Neljän päivän reissun jälkeen tuntui, kuin olisin ollut poissa kuukauden. 

Palattuani Lyoniin näyttelin televisioelokuvassa kassaneitiä ja puhuin ensimmäistä kertaa ranskaa tv-roolissa. 

Ohjaaja oli tosi mukava ja kertoi valinneensa minut, koska olen suomalainen. Juttelimme pitkään kuvausten loppubileissä Suomesta ja Aki Kaurismäen leffoista. Hän lupasi pitää minut mielessään tulevissa prokkiksissaan. Heh, saa nähdä (täällä aina lupaillaan kaikenlaista), mutta ainakin oli kiva kokemus.

Seuraava reissu olikin sitten Suomeen, esiinnyin pienillä sympaattisilla teatterifestareilla. Aamuisin kävin taas lenkillä hiekkarannoilla. 

Prokkiksen ohjaaja oli italialainen ja puhuin hänen kanssaan ranskaa. Muiden esiintyjien kanssa puhuin ruotsia ja välillä kaikki puhuivat englantia, ja välillä puhuin myös suomea. Pää meni sekaisin, mutta det va bra att prata lite svenska. 

Vaikka kyseessä olikin työreissu, oli taas ihan lomafiilis. Koska olin Suomessa vain reilun viikon, osasin ottaa (melkein) kaiken rennosti, enkä ohjelmoinut itselleni kovasti tapaamisia. Oivalsin, että minun täytyy tulla samalla aseenteella Suomeen jatkossakin. Nauttia vaan lomasta ja antaa asioiden soljua. 

Melkein heti kun tulin Suomesta, serkkuni tuli visiitille Lyoniin ystävänsä kanssa. Seurasi turismiviikko, tosin suhteellisen rennolla otteella. Kävelimme ympäriinsä, vein tytöt (hieman vastentahtoisesti) shoppailemaan (planeetta!!), söimme hienossa ravintolassa, eksyimme mielettömän hyvään ulkoilmakonserttiin... 

Olin aika väsynyt työrupeaman ja terapiaprosessin takia, mutta oli kivaa taas kierrellä Lyonia turistimeiningillä ja ennenkaikkea tutustua paremmin serkkuuni, jonka kanssa juttelimme ekaa kertaa kunnolla.

Katselin tyttöjä ja mietin, millainen itse olin 18-19 vuotiaana. Ihailin heidän kypsyyttään ja kypsymättömyyttään (itse yritin aina vaikuttaa vanhemmalta kuin olin), ja olin vaan jotenkin hirmu onnellinen siitä, että saimme viettää tämän viikon yhdessä.

Viimeisenä iltana oli ystävän 40-vuotisjuhlat, jotka olivat ihan kuin jotkut suomalaiset juhannusjuhlat. Kävimme ensin uimassa pienellä järvellä ja sitten jatkoimme juhliin, jotka pidettiin maanviljelijäystävien tilalla.

Kattoon ripustetut värilamput valaisivat ladon (tiedättehän, sellaiset isot polttimonmuotoiset), bändi soitti ja soittajat vaihtuivat, boheemit vieraat tanssivat ja rupattelivat ja me maistelimme piirakoita, salaatteja, kakkuja ja viinejä. 

Tunsin itseni välillä vähän ulkopuoliseksi, mutta uskaltauduin ujoudestani huolimatta lauluimproamaan bändin kanssa, toinen blondi soitti kitaraa ja jammaillimme ekaa kertaa yhdessä, hih. (Pitäisköhän perustaa blondiduo?)

Ilta huipentui siihen, kun iso kokko sytytettiin ladon edustalle ja Edith Piafin "Je ne regrette rien" alkoi soida kovalla kaiuttimista. Oli jo pimeää, vain siitä erotti, että tämä juhannus olikin ranskalainen. Ja ehkä vähän myös Edithistä.

Kiireinen näyttelijänraato

Mitä blondille kuuluu? Töitä, töitä ja töitä. Väsymystä, oivalluksia, 13 tunnin työpäiviä, joogatunnille raahautumista, terapiaa, tummaa luomusuklaata, vihreää teetä, nukahtamisvaikeuksia (liikaa kofeiinia?), selkäjumeja...

Erilaisten e- ja o-kirjainten lausumisen harjoittelua, lantiossani olemisen opettelua, läsnäolotreeniä, repliikkien opettelua, villavaatteisiin kietoutumista viileässä treenitilassa...

Eväiden valmistamista ja syömistä, nauruhepuleita, kyyneleitä, joka-aamuista joogailua ennen treenejä, kaipuuta luontoon, jokapäiväisestä junamatkasta nauttimista (junassa saa vaan istua, kuunnella musiikkia, kirjoittaa muistikirjaan kaikenlaista, meikata, syödä aamu- tai välipalaa), joogamaton raahaamista kaikkialle...

Herätyskellon soimista aivan liian aikaisin, sateenvarjon unohtamista kotiin juuri silloin kun sataa, lepopäivien merkkaamista kalenteriin, kiertueviikonloppujen viettoa uusissa pukuhuoneissa ja hotelleissa...

Ja joskus harvoin: viinilasillinen rakkaan ystävän kanssa, viikonloppu maalla toisen blondin kanssa, osteopaatille raahautuminen, sohvalla makoilu, pikaruuanlaitto väsyneenä kylään tulevalle kaveripariskunnalle (luomusuklaakakkua ja luomulohipiirakkaa, nam).

Leffan katsominen ja suuren mehevän salaatin syöminen, sängyssä loikoilu, kävely aurinkoisessa puitossa, isoäidin kirjeen löytäminen postilaatikosta, rauhallinen aamupala toisen blondin kanssa jutustellen, halaushellyysläheisyystuokio...

Ja vielä harvemmin: mailien lukeminen, facebookkiin kurkkaaminen, skypeen kirjautuminen, ja pieni varovainen paluu unemointiin elokuva- tai televisioroolista...

Ihania talvipäiviä teille kaikille täältä sateisesta Lyonista!