Uusia (mielen)maisemia

Tänä keväänä on tapahtunut paljon. Olen käynyt uusissa paikoissa, sisäisesti ja ulkoisesti.

Viime vuoden lopussa vanhat, patoutuneet tunteet ja piilotettu haavoittuvaisuus nousivat yhtäkkiä pinnalle. Jouduin katsomaan silmiin menneisyyden haamuja ja aloin kuoriutua tsemppaajan haarniskasta. Itkin paljon, muutuin ujoksi, ahdistuin ja jännitin sosiaalisia tilanteita. Aloitin terapian. 

Työrintamalla oli kiireistä koko kevään. Tasapainottelin itsetutkiskelun ja kiireisen aikataulun  kanssa, yritin saada kerran viikossa sovittua ajan terapiaan ja kaikki treenit ja esitykset kunnialla hoidettua. 

Alkukeväästä olin pikkukaupungin teatteriseurueen kanssa residenssissä upeassa taidemuseossa. Samoilimme teosten keskellä ja teimme pieniä, runollisia "esityshetkiä" museovieraille. 

Toukokuun alussa matkustimme commedia dell'arte-/hip hop-prokkiksen kanssa Guadeloupeen esiintymään paikallisille teatterifestivaaleille. Uimme turkoosissa meressä, söimme trooppisia hedelmiä ja herkullisia kala-aterioita, esiinnyimme täydelle katsomolle ja fiilistelimme yleisesti. Kävin aamuisin lenkillä valkoisilla hiekkarannoilla. 

Ihan kuin loma. Neljän päivän reissun jälkeen tuntui, kuin olisin ollut poissa kuukauden. 

Palattuani Lyoniin näyttelin televisioelokuvassa kassaneitiä ja puhuin ensimmäistä kertaa ranskaa tv-roolissa. 

Ohjaaja oli tosi mukava ja kertoi valinneensa minut, koska olen suomalainen. Juttelimme pitkään kuvausten loppubileissä Suomesta ja Aki Kaurismäen leffoista. Hän lupasi pitää minut mielessään tulevissa prokkiksissaan. Heh, saa nähdä (täällä aina lupaillaan kaikenlaista), mutta ainakin oli kiva kokemus.

Seuraava reissu olikin sitten Suomeen, esiinnyin pienillä sympaattisilla teatterifestareilla. Aamuisin kävin taas lenkillä hiekkarannoilla. 

Prokkiksen ohjaaja oli italialainen ja puhuin hänen kanssaan ranskaa. Muiden esiintyjien kanssa puhuin ruotsia ja välillä kaikki puhuivat englantia, ja välillä puhuin myös suomea. Pää meni sekaisin, mutta det va bra att prata lite svenska. 

Vaikka kyseessä olikin työreissu, oli taas ihan lomafiilis. Koska olin Suomessa vain reilun viikon, osasin ottaa (melkein) kaiken rennosti, enkä ohjelmoinut itselleni kovasti tapaamisia. Oivalsin, että minun täytyy tulla samalla aseenteella Suomeen jatkossakin. Nauttia vaan lomasta ja antaa asioiden soljua. 

Melkein heti kun tulin Suomesta, serkkuni tuli visiitille Lyoniin ystävänsä kanssa. Seurasi turismiviikko, tosin suhteellisen rennolla otteella. Kävelimme ympäriinsä, vein tytöt (hieman vastentahtoisesti) shoppailemaan (planeetta!!), söimme hienossa ravintolassa, eksyimme mielettömän hyvään ulkoilmakonserttiin... 

Olin aika väsynyt työrupeaman ja terapiaprosessin takia, mutta oli kivaa taas kierrellä Lyonia turistimeiningillä ja ennenkaikkea tutustua paremmin serkkuuni, jonka kanssa juttelimme ekaa kertaa kunnolla.

Katselin tyttöjä ja mietin, millainen itse olin 18-19 vuotiaana. Ihailin heidän kypsyyttään ja kypsymättömyyttään (itse yritin aina vaikuttaa vanhemmalta kuin olin), ja olin vaan jotenkin hirmu onnellinen siitä, että saimme viettää tämän viikon yhdessä.

Viimeisenä iltana oli ystävän 40-vuotisjuhlat, jotka olivat ihan kuin jotkut suomalaiset juhannusjuhlat. Kävimme ensin uimassa pienellä järvellä ja sitten jatkoimme juhliin, jotka pidettiin maanviljelijäystävien tilalla.

Kattoon ripustetut värilamput valaisivat ladon (tiedättehän, sellaiset isot polttimonmuotoiset), bändi soitti ja soittajat vaihtuivat, boheemit vieraat tanssivat ja rupattelivat ja me maistelimme piirakoita, salaatteja, kakkuja ja viinejä. 

Tunsin itseni välillä vähän ulkopuoliseksi, mutta uskaltauduin ujoudestani huolimatta lauluimproamaan bändin kanssa, toinen blondi soitti kitaraa ja jammaillimme ekaa kertaa yhdessä, hih. (Pitäisköhän perustaa blondiduo?)

Ilta huipentui siihen, kun iso kokko sytytettiin ladon edustalle ja Edith Piafin "Je ne regrette rien" alkoi soida kovalla kaiuttimista. Oli jo pimeää, vain siitä erotti, että tämä juhannus olikin ranskalainen. Ja ehkä vähän myös Edithistä.