Kolmastoista kerta toden sanoo?

Juuri ennen lomallelähtöä Suomeen elämäni meni kerralla ylösalaisin ja nyt taas sitten opettelen elämään sinkkuna, päivä kerrallaan. Toinen blondi lähti jatkamaan matkaansa omaan suuntaansa. Vaikka voisi olla "aihetta" katkeruuteen ja vihaan, olen yrittänyt valita silti rakkauden. Annan anteeksi ja jatkan matkaani minäkin. Askel kerrallaan.

Välillä olen tietenkin vihainen, raivoissani, surullinen, toivoton, masentunut, mutta välillä myös toiveikas, innostunut, luottavainen ja riehakas. Kaikki on normaalia, sanoo sydän, tämä on nyt tällaista. Ehkä siksi olenkin rauhallinen jossain syvällä sisällä silti, annan tunteiden tulla, olla, mennä. Mutta onhan tämä ollut todella rankkaa. Kuvittelin, että vanhenisimme yhdessä, menisimme ehkä naimisiin tai juhlistaisimme muuten jotenkin sitoutumistamme, että saisimme ehkä lapsen.

 

 

Yhtäkkiä kaikki on ohi. Kolme ja puoli vuotta tuntuu ikuisuudelta, ja samalla tiedostan, että se oli lyhyt aika. Jos toinen blondi jo tässä vaiheessa kadottaa halunsa "taistella" suhteen puolesta, niin ehkä näin on parempi.

Ehkä rinnalleni löytyy myöhemmin ihminen, joka haluaa olla kanssani, eikä etsi muualta uutta paloa. Ihminen, joka katsoo peiliin ensin ja kysyy itseltään, mikä on vikana, mitä hän oikeasti nyt tarvitsee. Joka puhuu minulle, jos jokin on hätänä.

Ehkä nyt voisin taas listailla asioita, jotka mielestäni ovat olennaisia parisuhteessa, ainakin minulle. Kukin tallaa tavallaan.

1. Kommunikaatio. Puhutaan, jos jokin häiritsee tai mietityttää, mutta myös, jos ihastuttaa ja on onnellinen. Ettei juteltaisi aina vaan ongelmista.

2. Itsensä tunteminen, itsensä rakastaminen, itsestään huolen pitäminen. Lentokoneessakin sanotaan, että laita happinaamari ensin itsellesi ja auta sitten muita. Vastuun ottaminen omasta onnellisuudestaan, omista tunteistaan ja valinnoistaan. Omien ongelmien työstäminen, peiliin katsominen.

3. Toisen huomioiminen, auttaminen, tsemppaaminen. Mutta myös: Saman vastaanottaminen toiselta. Se, että kumpikin voi tarvittaessa auttaa ja tukea toista, ja molemmat haluavat toisen parasta. Mutta ensin se oma happinaamari tässäkin tapauksessa. 

4. Uteliaisuus. Minä muutun, sinä muutut, meidän suhteemme muuttuu. Mitä uutta toisesta paljastuu, miten voin oppia näkemään toisen tuorein silmin, joka päivä?

5. Vetovoima, seksuaalisuus, hellyys. Tärkeä juttu, jonka kanssa pitää tehdä töitä, pitää tuli nuotiossa ja ruokkia sitä pienillä kohteliaisuuksilla, flirtillä, kosketuksilla.

6. Yhteiset projektit ja samantyyppiset toiveet siitä, millaista elämää on kiva elää ja millaisessa paikassa.

7. Huumori ja leikkimielisyys, hulluttelu ja spontaanit seikkailut yhdessä.

8. Se, että kumpikin tiedostavat, että rakkaus ja parisuhde on valinta, ja sen eteen on tehtävä töitä, mutta että ne voivat olla ihan kivoja töitä! Se, että toisen valintaan voi luottaa. (Vaikka elämä on tietysti yllätyksiä täynnä.)

9. Oman tilan ottaminen tarvittaessa. Tasapaino yhdessäolon ja yksinolon kanssa. Usein vaikeaa löytää, mutta tärkeintä olisi kai kuunnella sitä omaa oloa (taas) ensin, jottei tarvitse uhrautua tai venyä liikaa. Oman vapauden säilyttämien ja omien unelmien toteuttaminen.

Siinäpä noita. En ole mikään ekspertti, mutta tässä omat mutu-mielipiteet. Vaikeita on nämä parisuhdeasiat. Itse olen tehnyt aika isoa itsetutkiskeluprosessia, ehkä sekin aiheutti sen, että toiselle blondille tuli tarve vaihtaa maisemaa. Olen muuttunut paljon.

Seuraavaksi 32-vuotisen elämäni kolmastoista suhde olisi edessä, jos se nyt tulee kohdalle. Se on onnenlukuni, joten ehkä se tarkoittaa jotain. Ehkä minun piti nyt tulla juuri tähän. Ja jos ei, niin silti päätän niin. Jotain kaunista tapahtuu vielä minulle. 

Töihinpaluu ja uuden asunnon etsintä ja taiteilijapalkka-asioiden hoito vie nyt ajan aika hyvin, mutta ehkä kirjoittelen pian unelmakartoista. Uusi sellainen on valmisteilla juuri parhaillaan... Tietenkin.

Festivaalinjälkeinen tyhjyys

Avignonin teatterifestarit ovat jännittävä maraton; Jaksanko, jaksavatko kolleegani, kenen kanssa tulee riitaa vai tuleeko, satutanko/hajotanko itseni jokapäiväisissä urheilusuorituksissa (lue: esityksissä ja katuesiintymisisssä, joita teemme päivittäin mainostaaksemme itseämme) ja riittääkö meille yleisöä festivaaleilla, joilla on päivittäin 1300 vaihtoehtoa? Ai niin, ja sitten se +38°C varjossa...

 

Kymmenen kohdan resepti siihen, ettei pää hajoa tällaisissa tilanteissa:

1. Sisusta väliaikaismajoituksesi kauniiksi, jotta tunnet olevasi kotonasi. Pidä kotisi siistinä.

2. Syö ihan järkyttävän hyvin, paljon ja terveellisesti. Eläköön luomureilunkaupansuklaa, erilaiset pähkinä- ja siementahnat, kotimainen luomujätski ja muut parhausherkut. (En laihtunut ollenkaan, jes!)

 

3. Tapaa ystäviä ja valita niille, kun ahdistaa.

4. Anna itsellesi lupa olla välillä se työryhmän ärsyttävä tyyppi, ja suuttua jos suututtaa.

5. Flirttaile kivojen gorilloiksi tai muiksi viidakon asukeiksi pukeituneiden miesnäyttelijöiden kanssa kadulla silloin, kun olet itse pukeutunut isonenäiseksi rap-versioksi commedia dell'arte-hahmosta, eikä kukaan tiedä, oletko mies vai nainen.

6. Pidä huolta kehostasi. Venyttele, joogaa, hiero lihaksia eteerisillä öljyillä. Käy mahdollisimman usein luksuhotellin Spa:ssa, jossa 12 euron tuntihintaan kuluu pääsy saunaan (hyvä oli!), porealtaaseen ja baarin terassin uima-altaaseen. Kyläile siellä, missä on uima-allas...

 

7. Mene luontoon, tai ainakin välillä istumaan kuivakalle nurmelle Rhône-joen varrelle lukemaan kivoja hippilehtiä ja herkuttemaan pähkinöillä ja kuivatuilla hedelmillä.

8. Käy katsomassa inspiroivia teatteriesityksiä ja kuuntele hyvää musiikkia. (Mulla soi Nok Nok, Huscy Rescue ja Eva & Manu, muutamia mainitakseni.)

9. Omista kokoontaitettava polkupyörä, jolla on ihanaa kiitää kaupungin läpi (tosin väkijoukkoja väistellen).

10. Lepää ja löhöile yksiössäsi ja katso suomalaisia sketsejä ja Mustan Barbaarin videoita netistä, ja jos on liian kuuma, niin kastele t-paita ja laita se päälle. (Kyllä, minulla oli monta omaa Miss Wet T-Shirt-kilpailua. Voitin aina, tietenkin, ja palkkioksi oli tietenkin suklaata ja luomukahvijätskiä.)

 

No, ihan hyvinhän se meni, näillä eväillä. Meillä oli 360-paikkaisessa salissamme keskimäärin parisataa ihmistä joka päivä, tosin ensi-illassa heitä oli 17 ja heinäkuun 14. päivänä (Ranskan kansallispäivä) ruhtinaalliset 317. Jaksoin, mitä nyt lihakset välillä kipuilivat ja itkukin tuli, perusranskalaisen työmoraalin omaavat kolleegat ärsyttivät (jännää, miten teatterialallakin voi olla jengiä, joilla on "mä oon vaan töissä täällä"-asenne) ja välillä oli yksinäistä, kun työryhmän seura alkoi ahdistaa, eikä muuta seuraa ollut aina tarjolla.

Yksi kolleega päästi myös höyryjä ulos viimeisenä päivänä ja syytti minua itsekkyydestä ja siitä, etten ota ryhmää huomioon. Samainen kolleega on tyyppiä "minulle sopii tämä joten teen näin". Itkin koko illan. Seuraavana päivänä juttelin teatteriseurueen johtajan kanssa, ja hän muistutti, että tämä henkilö todellakin on juuri sellainen, millaiseksi hän minua syyttää. Johtaja lähetti vielä seuraavana päivänä sähköpostin, jossa toivoi, että pysyn sellaisena kuin olen ja "ignooraan" tämän henkilön. Se teki hyvää.

 

Muutama päivä sohvanpohjalla rauhoittaa 26 päivää kestäneestä hulabaloosta toipumista, mutta seuranani on nyt myös tyhjyys. Kun on melkein kuukauden ajan joka päivä esiintynyt, jakanut flaijereita, hyppinyt kaduilla naamio päässä mainostamassa esitystä ja käynyt teatterissa ja viini- tai mehulasillisilla tuttujen ja puolituttujen kanssa niin on vaikeaa yhtäkkiä olla tekemättä mitään. No, vaikeaa, mutta ihanaa, kun siinä onnistuu.

 

Eilen pidimme toisen blondini kanssa "villasukkapäivän" (Carita Hellstenin lanseeraama termi päivästä, jolloin laitetaan villasukat jalkaan ja löhöilään kotona). No okei, sääolosuhteista johtuen emme laittaneet villasukkia jalkaan, mutta makoilimme sohvalla ja katsoimme dokumentteja ja isäni lähettämiä Vino-show:n jaksoja. Käänsin blondille tärkeimmät repliikit, mutta kun improvisaatiot menivät putkeen, keho kertoi kaiken. Iloitsin yksinkertaisesta konseptista, joka toimii parhaillaan kuin aikanaan Neil Hardwickin "Nyhjää tyhjästä".

Tänään menen lenkille, kyllä, nyt on pakko mennä kun se on plogissa sanottu, ja thai-hierontaan, ja sitten illalla yökuvaukset yhteen tv-sarjaan, jossa näyttelen virolaista naista. Kaikkea hyvää kaikille, ja kiitos niille upeille tyypeille, jotka järjestivät Suomessa "Meillä on unelma"-mielenosoituksen rasismia vastaan ja monikulttuurisuuden puolesta. Terveisin, mamu täältä Ranskasta.

Tapasin ihmeellisen naisen

Olin viikonloppuna lyhytelokuvan kuvausmatkalla. Mukana oli uskomaton ihmishenkilö, joka oli tärkeä hahmo erään Pohjois-Afrikan maan vallankumouksellisessa toiminnassa muutama vuosi sitten. En tiennyt aiheesta tarpeeksi, joten katsoin videoita ja luin hänestä kertovia artikkeleita ennen kuvausmatkaa. 

Tämä nainen on ollut aseiden edessä, aseettomana, ja sanonut diktatuurille "ei", pelkäämättä kuolemaa. Hän oli puolustanut rauhanomaista vallankumousta. Mutta pelko voitti rakkauden tässä maassa, hänen puheensa aseettomuudesta unohtuivat ja nyt hän on poissa, poliittisena pakolaisena kaukana kotimaansa kaoottisesta arjesta, jossa taistelut ja kauheudet jatkuvat edelleen. 

Hän kertoi minulle uskomattomia tarinoita esimerkiksi siitä, miten hän sai diktatuurin vartijaäijät piirtämään hänen, hänen ystäviensä ja paikalla olleiden lasten kanssa puistossa. Yksi vartijoista piirsi vaasin, jossa oli auringonkukkakimppu, toinen suuren valkoisen linnun. Itkimme yhdessä ja puhuimme rakkauden voimasta, kirjoitin hänelle runon. Tarjosin hänelle kasvisruokalounaan ja annoin hänelle rakkaan isoäitini aurinkorintaneulan. Hän oli antanut niin paljon, halusin antaa hänelle jotain.

On vaikeaa valita rakkaus, on helpompaa pelätä ja etsiä syyllisiä. On vaikeaa kuunnella sydäntään, on helpompaa tehdä niin kuin "pitäisi" ja valua virran mukana. On vaikeaa puhua totta, on helpompaa vain toistella muiden meihin tatuoimia totuuksia. On vaikeaa olla aito, on helpompaa teeskennellä "normaalia". Mutta entä jos yrittäisimme?

Tavattuani tämän naisen olen ymmärtänyt yhä syvemmin, että haluan puolustaa arvojani, haluan avata suuni ja puolustaa totuuttani ja seurata sydämeni ääntä, vaikka se veisi minut poluille, joilla muut eivät halua kulkea. Vaikka vaikuttaisin naiivilta, jopa hullulta. Olen vaimentanut itseäni, pelännyt provosoivani erilaisuudellani ihmisiä, lopettanut sydämeni kuuntelemisen. On aika avata ovet ja ikkunat ja olla yhä rohkeammin se ihminen, joka olen.

 

Jokainen varmaan ymmärtää, että tämä nainen teki jotain aivan uskomatonta. Hän on minulle kuin naispuolinen Gandhi. Mutta hän ei kuulemma ole mitenkään erityinen, hän sanoi, ettei hän voinut toimia toisin. Hän kuunteli sydäntään. Ja kun kuuntelin häntä, tajusin, ettei kenelläkään ole tekosyitä. Joka hetki voimme valita rakkauden, voimme muuttaa maailmaa, voimme toimia niin, että rakkaus voimistuu ympärillämme. Voimme ottaa vastuun teoistamme, valinnoistamme. Jos hän pystyi siihen noissa järjettömän vaikeissa olosuhteissa ja sai "pahikset" piirtämään kukkasia kanssaan, niin sinäkin ja minäkin ja kaikki me pystymme siihen. 

Tehdään yhdessä maailmasta parempi paikka. Mietitään, minne ja kenelle rahamme menevät, kuunnellaan toisiamme ja itseämme, nähdään hyvä kanssaihmisissämme, avataan suumme ja puolustetaan heikompia, puhutaan siitä, mikä on meille tärkeää, laitetaan energiamme siihen, mikä luo jotain hyvää. Ei ruveta kyynisiksi tai pessimisteiksi (vaikka se onkin ah-niin-muodikasta), ei anneta periksi. Tapasin ihmeellisen naisen ja olen vakuuttunut, että hän on oikeassa. Me voimme muuttaa maailman.

Turistina Lyonissa

Vanhempani olivat käymässä Lyonissa ja nautin hetken lomaelämästä heidän kanssaan. Vaikka olin vähän kipeänä, tuli leikittyä turistia ihan ansiokkaasti. Kävimme tsekkailemassa nähtävyyksiä ja herkuttelemassa hyvissä ravintoloissa ja jätskibaarissa.

Jäätelö 

Paras jäätelöbaari (tai ainakin yksi parhaista) on Place Sathonay'lla sijaitseva Les Enfants Gâtés. Söin suklaaliuskoilla ja kermavaahdolla koristellun annoksen, jossa oli mandariinisorbettia ja suklaa- ja piparkakkujäätelöä. Vegaanillekin löytyy sorbetteja, tosin kannattaa vielä tarkistaa, mitä niissä on. Vanhempani hihittelivät aukion keskellä mölkkyä pelaaville ranskiksille ja äitini ihmetteli, miten isäni ja minä (perheen extrovertit) maltoimme olla menemättä sanomaan, että me tulemme samasta maasta kun niiden peli.

Näköala

Jätskin jälkeen voi jatkaa näköalaa ihailemaan, kun nousee mäkeä joko busseilla C13/C18 tai kävellen ja pysähtyy paikkaan nimeltään Place Rouville (pysäkki Rouville, ja nyt vasta tajusin että nimi tarkoittaa suomeksikin jotain!). Se on kaupungin paras näköalapaikka. Tuntuu kuin olisi maisemassa "sisällä", kun katselee Lyonin kattojen yli. Istuskelimme hetken Viereisessä puistossa (Jardin des Chartreux), joka alkaa näköalapaikalta ja kuuntelimme kun Croix-Rousse-korttelin hipit musisoivat nurmikolla.

Ravintola

Ravintoloista ihanasti sisustetun La Nef des Fous'n rinnalle olen löytänyt uuden suosikin: pikkuriikkisen ravintolan nimeltä Le Tibouren, joka sijaitsee 3. arrondissementissa T1-ratikan Saint-André-pysäkin vieressä. Se on aina täynnä, joten illallispöytä kannattaa varata ajoissa. Menu on taivaallinen ja kokki todella symppis, hän selittää alusta pitäen joka annoksen valmistustavan ja sisällön. Tunnelma oli tiivis ja kodikas, ja äitini sai gluteenittoman aterian, kun pyysin sitä puhelimessa pöytää varatessa. 

Muita hyviä (lounas)ravintoloita ja kahviloita: Ruotsalais-ranskalaisessa omistuksessa oleva Kitchen Café, lounaspaikka tai iltapäiväkahvila, kaikki makea on taivaallista! (Varaa pöytä lounaalle hyvissä ajoin, paikka on aina täynnä klo 12-14.) Brunssipaikka ja kahvila: Les Pralins, jossa pitkä brunssi, rauhallinen palvelu (jos on kiire niin älä mene tänne). Court Circuit on kasvispainotteinen luomu- ja lähiruokaa suosiva lounaspaikka (ja illalla saattaa saada vegeburgerin) ja symppis baari. Luomu- ja reilunkaupan tuotteita myyvä L'Epicerie Équitable pitää kesällä symppistä terassia, jolta saa smoothieita ja välillä muutakin syötävää.

Puisto

Kävimme kävelyllä Tête d'Or-puistossa äidin ja toisen blondin äidin (eli "anopin") kanssa. Erään maailmaa kierrelleen ystävän mielestä tämä puisto on Euroopan kaunein. Jos sinne menee (varsinkin lämpimään aikaan, eli täällä huhti-lokakuussa), kannattaa varata kokonainen päivä ja ottaa piknik-kori mukaan. Puistossa on ihan siedettävä eläintarha (sisäänpääsy on ilmainen), jossa monet lajit vaikuttavat ihan tyytyväisiltä, vaikka yleensä eläintarhoja välttelenkin. Puiston kahviloita en suosittele, tuotteet ovat usein ylihinnoiteltuja ja huonolaatuisia. Eväät kannattaa ostaa luomukaupasta, markkinoilta tai leipomosta, tulee halvemmaksi ja on parempaa.

 

Teatteri

Vanhempani tulivat katsomaan improvisaatioteatteriesitystäni pienessä "café-théâtre":ssa. Näitä pieniä baarin/kahvilan ja teatterin yhdistelmiä löytyy Lyonista runsaasti, ja laadukkaita ovat ainakin Espace Gerson (jossa itse esiinnyn välillä), Le Repaire ja L'Improvidence. Esitys tietysti vaihtuu tiuhaan tahtiin joten kannattaa tsekata näissä ensin ohjelmisto, eikä mennä sokkona vaan. Vanhempani tykkäsivät kovasti, vaikkeivat ymmärtäneet kaikkea, joten kieli ei ole este.

Tuliaiset

Shoppailuun ei jäänyt paljoa aikaa, mutta jotain tuliaisia löytyi lähiluomukaupastamme nimeltään Trois Petits Pois, joka on aivan ihana paikka. Sieltä saa todella hyvää luomua reilun kaupan suklaata ja halpaa luomureilua maca-jauhetta, kilon pussi maksaa 27 euroa ja sehän kestää pitkään! Myös Emmaüs en Ville ja saman ketjun vieressä sijaitseva pieni UFF-tyylinen vaateliike auttoivat löytämään rakkaalle veljentyttärelle pari kivaa ylläriä, äidille huivin ja isovanhemmillekin jotain pientä erityistä.

Pariisin ja Lyonin välillä kaksi kuukautta ravattuani on oikeastaan ihan mukavaa asettua taas vähän rauhallisempaan elämään täällä kotikaupungissa. Lyon on sittenkin ihan kiva paikka, vaikka Pariisin käyntien lomassa se tuntui niin harmaalta ja tylsältä. Niinhän se menee, kun on kiire ja kun elämä täällä keskittyi akselille koti/työpaikat/juna-asema. Nyt tuli vielä kesäkin (vaikka nyt juuri on taas kylmä) ja voi istua terasseilla ystävien kanssa. Aaah.

Pala Suomea Lyoniin

 Ystäväni Rami ja Liisa haluavat perustaa Lyoniin suomalaisen putiikin ja teehuoneen. Tämä aiheuttaa minussa valtavaa onnellisuutta, ja kaiken lisäksi he ovat toisella sijalla AXA:n rahoituskilpailussa täällä.

Jos teillä on hetki aikaa, menkää ja äänestäkää heitä, niin saamme tänne pienen palan Suomea. Kiitos!

Tällä hetkellä pariisilainen burgeri-"camion" johtaa lähes 300 äänellä, joten apuanne tarvitaan! Jakakaa ihmeessä linkkiä myös sosiaalisessa mediassa!

Täältä löytyy lisää aiheesta suomeksi: https://www.mymajorcompany.com/goutez-a-la-finlande-a-lyon/news/11066

Pitkästä aikaa, ja kyyneliä Pariisin metrossa

Istun Pariisissa, pienessä vaaleassa hotellihuoneessa. Seitsemännessä kerroksessa ikkunastani näkyy kaukainen kukkulan päällä seisova Sacré Coeur, valaistuna himmeästi. Olen täällä kameranäyttelemiskoulutuksessa, halusin majoittua jotenkin luksuksemmin, aikuisemmin, "yksityisemmin", enkä enää kavereiden nurkissa. 

Vuosi sitten aloitin terapian, se on tuntunut tosi tärkeältä paitsi tietenkin omien sisäisten solmujen avaamisessa niin myös työni kannalta. Se on tukenut minua paineissa ja hankalissa tilanteissa, joita freelancerin arjessa riittää. Se on auttanut minua vapautumaan, olemaan rennompi, näyttelemään paremmin, hyväksymään itseni syvemmin. Hyväksymään tämänhetkisen tunnetilani. Olemaan läsnä.

Kaikki alkoi reilu vuosi sitten, olin kameranäyttelemiskurssilla, jolla yhtäkkiä kaikki hanat minussa aukesivat ja aloin saada paniikkikohtauksia, masennuin, itkeskelin. Hakeuduin terapiaan, ja pikkuhiljaa työstimme auki vyyhtiä, johon olin kietoutunut vuosien myötä. Pärjännyt, kannatellut, taistellut, ollut vahva. Nyt sainkin ihan oikeasti olla heikko. Vieläkin se on kyllä vaikeaa.

Olen nyt uudelleen intensiivitreenissä kameran edessä, tuntuu että vuoden aikana on tapahtunut paljon muutosta. Harjoittelen erityisesti muutamaa "simppeliä" perusasiaa:

1. Itseeni kontaktissa olemista, ilman että huolehdin muista tai siitä, mitä ympärilläni tapahtuu.

2. Oman tunne-/olotilan tunnistamista ja hyväksymistä, ilman että yrittäisin piilottaa sen, se voi olla voimavara vaikka kuvittelisin, ettei sitä saa näyttää!

3. Itkemistä, tai toisin sanoen tunteen vapauttamista itsessä. Koulutuksen vetäjä Nora - ihana pariisilainen casting-legenda - sanoo kauniisti, että tunne ei tule pakottamalla, vaan sitä pitää silittää.

4. Roolihahmon hyvää ja syväluotaavaa valmistelua koekuvausta varten, esimerkiksi vuorosanojen suhteen. Jokaiselle roolihahmon sanomalle (ja sanomattomalle) sanalle on oltava syy, teksti on osattava ulkoa täydellisesti ja se pitää pystyä puhumaan luontevasti ja vaivattomasti. (Mikä ei aina ole helppoa meikämaahanmuuttajalle...) Hyvä valmistautuminen auttaa jännittämiseen ja lisää muuntautumiskykyä. Kun teksti on opittu ja analysoitu, niin se on miljoona kertaa helpompaa puhua eri tunnetiloissa, tms.

5. Armollisuutta, itseni rakastamista ja hyväksymistä.

Tiukka työtahti jatkuu vielä jonkun aikaa. Koulutus ja sen aiheuttamat Lyon-Pariisi-menopaluut sekä kuvaukset suomalaisen taiteilijan ja lyonilaisen koreografin kanssa vievät valtavasti energiaa. Välillä haluaisin vaan jäädä sängyn pohjalle. Olen väsynyt, mutta yritän samalla muistaa nauttia kaikesta tästä, monet unelmani ovat toteutuneet aika uskomattomilla tavoilla... Jos vaikka lukee tämän blogin ensimmäisiä tekstejä, niin muutos on huima. 

Kiireen ja syväluotaavien prosessien keskellä muistan aina välillä olla kiitollinen.

Ylläolevan harjoittelulistan viides kohta tuppaa myös välillä unohtumaan ja ankara "inner critic" nousee rattiin. "Et lausu tarpeeksi hyvin, et ole tarpeeksi hyvä, valivali, ruoskruosk.." Mutta silloin kameranäyttelemiskoulutuksen vetäjä Nora katsoo minua tiukasti silmiin ja toteaa, etten ollut aito, ettei minussa tapahtunut mitään, ja että pystyn parempaan. Ja kappas, samassa kyyneleet tulvivat poskilleni ja olen yhtäkkiä kontaktissa pahaan oloon, jota olin pidätellyt. 

No, vedän kohtauksen täysillä, itken lopussa ja kun katsomme kurssipäivän päätteeksi kohtaukset, näen edessäni nuoren asunnottoman naisen, joka on vihainen, surullinen ja väsynyt taistelija. Joka ei esitä tai poseeraa, vaan on vaan hän. Se en ole enää minä, tavallaan, tai ainakaan se minä, joka hetki sitten murehti kömpelöä ranskan aksenttiaan.

Ehkä olen muutenkin vähän kuin joku uusi ihminen, tai ainakin kynnetty pelto, jossa kaikki on uudessa järjestyksessä, ja uudet siemenet alkavat itää, versoa. Eilen itkin metrossa, kun ihana katulaulaja lauloi sydäntäsärkevällä äänellä tutttua reggae-melodiaa, älä itke nainen... Itkin vuolaasti, laitoin kympin setelin hänen hattuunsa, mutisin kyynelten lomasta: "you touched me" ja juoksin ulos Pariisin pimenevään meluun.