Olin viikonloppuna lyhytelokuvan kuvausmatkalla. Mukana oli uskomaton ihmishenkilö, joka oli tärkeä hahmo erään Pohjois-Afrikan maan vallankumouksellisessa toiminnassa muutama vuosi sitten. En tiennyt aiheesta tarpeeksi, joten katsoin videoita ja luin hänestä kertovia artikkeleita ennen kuvausmatkaa.
Tämä nainen on ollut aseiden edessä, aseettomana, ja sanonut diktatuurille "ei", pelkäämättä kuolemaa. Hän oli puolustanut rauhanomaista vallankumousta. Mutta pelko voitti rakkauden tässä maassa, hänen puheensa aseettomuudesta unohtuivat ja nyt hän on poissa, poliittisena pakolaisena kaukana kotimaansa kaoottisesta arjesta, jossa taistelut ja kauheudet jatkuvat edelleen.
Hän kertoi minulle uskomattomia tarinoita esimerkiksi siitä, miten hän sai diktatuurin vartijaäijät piirtämään hänen, hänen ystäviensä ja paikalla olleiden lasten kanssa puistossa. Yksi vartijoista piirsi vaasin, jossa oli auringonkukkakimppu, toinen suuren valkoisen linnun. Itkimme yhdessä ja puhuimme rakkauden voimasta, kirjoitin hänelle runon. Tarjosin hänelle kasvisruokalounaan ja annoin hänelle rakkaan isoäitini aurinkorintaneulan. Hän oli antanut niin paljon, halusin antaa hänelle jotain.
On vaikeaa valita rakkaus, on helpompaa pelätä ja etsiä syyllisiä. On vaikeaa kuunnella sydäntään, on helpompaa tehdä niin kuin "pitäisi" ja valua virran mukana. On vaikeaa puhua totta, on helpompaa vain toistella muiden meihin tatuoimia totuuksia. On vaikeaa olla aito, on helpompaa teeskennellä "normaalia". Mutta entä jos yrittäisimme?
Tavattuani tämän naisen olen ymmärtänyt yhä syvemmin, että haluan puolustaa arvojani, haluan avata suuni ja puolustaa totuuttani ja seurata sydämeni ääntä, vaikka se veisi minut poluille, joilla muut eivät halua kulkea. Vaikka vaikuttaisin naiivilta, jopa hullulta. Olen vaimentanut itseäni, pelännyt provosoivani erilaisuudellani ihmisiä, lopettanut sydämeni kuuntelemisen. On aika avata ovet ja ikkunat ja olla yhä rohkeammin se ihminen, joka olen.
Jokainen varmaan ymmärtää, että tämä nainen teki jotain aivan uskomatonta. Hän on minulle kuin naispuolinen Gandhi. Mutta hän ei kuulemma ole mitenkään erityinen, hän sanoi, ettei hän voinut toimia toisin. Hän kuunteli sydäntään. Ja kun kuuntelin häntä, tajusin, ettei kenelläkään ole tekosyitä. Joka hetki voimme valita rakkauden, voimme muuttaa maailmaa, voimme toimia niin, että rakkaus voimistuu ympärillämme. Voimme ottaa vastuun teoistamme, valinnoistamme. Jos hän pystyi siihen noissa järjettömän vaikeissa olosuhteissa ja sai "pahikset" piirtämään kukkasia kanssaan, niin sinäkin ja minäkin ja kaikki me pystymme siihen.
Tehdään yhdessä maailmasta parempi paikka. Mietitään, minne ja kenelle rahamme menevät, kuunnellaan toisiamme ja itseämme, nähdään hyvä kanssaihmisissämme, avataan suumme ja puolustetaan heikompia, puhutaan siitä, mikä on meille tärkeää, laitetaan energiamme siihen, mikä luo jotain hyvää. Ei ruveta kyynisiksi tai pessimisteiksi (vaikka se onkin ah-niin-muodikasta), ei anneta periksi. Tapasin ihmeellisen naisen ja olen vakuuttunut, että hän on oikeassa. Me voimme muuttaa maailman.
